Jotta vanha ajanjakso voisi päättyä ja seuraava alkaa, on aika jättää tämä vanha blogialusta.

Sama vanha Maalaisblogi löytyy nyt uudesta osoitteesta:

https://www.maalaisblogi.fi/

JATKETAAN JUTUSTELUA SIELLÄ! Tervetuloa. :)

-Nina
Vaikka arki on yhtä hullunmyllyä, tunnen ajoittain suurta haikeutta siitä, että jonain päivänä se muuttuu ja lapset lähtevät.

Makoilen kotosalla, tuvan valkealla, rakkaalta Mummiltani perityllä soffalla ja kelaan. Ajatukset pyörivät elämän syvällisemmissä asioissa. Sitä tekee iltainen hiljaisuus, kun kolme perheen jäsenistä on yhden päivän poissa. Vatsa on täynnä kolmevuotiaan kanssa leivottuja vadelmamuffineita.

Pienimmät lapset nukkuvat. Ikkunasta näkyy vain pimeää. Mustaa, jota vasten tuikkivat pienet, iloiset valot kynttilöissä.

Se on vähän kummallista, kuinka voi samaan aikaan kaivata täysin omaa rauhaa vain omiin touhuihin ja pelätä sitä. Samalla, kun aamu kuudelta lättään aamupuuroa lautasille toivoen olevani sen sijaan syvässä unessa, en voisi kuvitellakaan muuta. Miten ihmeessä tulen sopeutumaan joskus siihen, ettei aamuihin kuulukaan enää hälinää ja patistamista. Osaanko edes herätä uuteen päivään ilman näitä rutiineita. Aamupala, hyssyttely, imetys, reppujen pakkaaminen, muistuttelu, haliminen. Neljän eri äänen samanaikainen kuuleminen. Niiden kaikkien mahdoton yhtäaikainen sisäistäminen. 

Osaanko edes tehdä mitään muuta, koska olen tehnyt tätä jo niin kauan.




Kehräten, lämpöisen peiton alla nukuttu yö, aamukahvi putipuhtaassa keittiössä lempparikupista, keskeneräinen neuletyö ja kiireetön vaellus vällyjen välistä ajalla valittuun vaatekertaan. Päivä avoinna, voin tehdä mitä haluan.

Sitä on tulevaisuus, mutta tuntuu ristiriitaiselta ajatella sitä nyt. Voisin ottaa kaiken tuon ja ripotella tähän hetkeen. Pieninä palasina arkeen. Mennä niin läpi loppuelämän. Joskus kaipaan omaa itseäni, vaikka tässähän minä olen. Tukka takkuisena, miehen t-paidassa, silmät soikioina liiasta ruudun tuijottamisesta. Haaveilen oman itseni toteuttamisesta ja ajasta juuri sille. Haaveilen myös siitä, että jonain päivä soffan alpakanvillainen viltti pysyisi paikoillaan, eikä lojuisi mytyssä puoliksi lattialla. Asetan sen nyt siististi paikoilleen kymmenettä kertaa tänään.

Olen kiitollinen saadessani mahdollisuuden jatkaa valitsemallani tiellä, kotona perheen kanssa. Tätä välillä mutkikasta matkaa on kuljettu pian kymmenen vuoden ajan. Saan aamuisin lähettää matkaan koululaiset ja kerholaiset. Ottaa heidän yksi kerrallaan vastaan. Istahtaen tuvan valkealle soffalle. Kuulla ekana päivien tapahtumista ja analyysin kouluruuasta. Se on yleensä parempaa kuin kotona tehdyt ateriat, kasvissörsselit. Ratkoa kasvamiseen liittyviä pulmia. Toimia tukihenkilönä, joka ei tee valmiita peliasetelmia, vaan haastaa puolta valitsematta ajattelemaan eri näkökanteilta.

Kaikki tämä haikeus laittaa minut nauttimaan juuri tästä hetkestä. Kun on oikein huono päivä ja mikään ei tahdo sujua, ajattelen tulevaisuutta. Jonain päivänä mulla ei enää ole tätä ja sitten istun ikävöimässä näitä hetkiä, joita nyt en muka jaksa.

Ammattini ompelijana on herättänyt myös ristiriitaisia tunteita. En ole uskaltanut heittäytyä palvelevaksi ompelijaksi, vaikka vaistoni ovat kertoneet muuta. Työn aloittaminen on käynyt usein mielessä ja olen pohtinut paljon. Kaikista työnteon vaihtoehdoista päätin jatkaa valitsemallani ammatillisella tiellä. Mamman vanhan Husqvarnan lojaalina kumppanina, omassa kotiompelimossani. Näin saan jatkaa itseni kehittämistä ja ansaita siinä ohessa pennosia. Valintani parhain puoli on saada yhdistää työni tähän mitä eniten rakastan. Tuntuu tärkeältä olla läsnä perheelle samalla, kun kuljen omaa itsenäistä polkuani.








Eräänä arki-iltana alkoi kotipiha hieman kyllästyttää, joten oli pakko keksiä jokin toinen leikkipaikka. Lähdimme metsään. Ai, mikä ihana ympäristö antaa lasten mellastaa. Itse katsellen kekseliästä menoa kannon päällä istuen. Kolmessa vuodessa kotimme ympäristö on avautunut huimasti ja läheltä löytyy kaunis luonto. On mieletön etuoikeus asustaa näin lähellä luontoa, ympärillämme mahtavia luonnonantimia sekä toinen toistaan otollisimpia temppuiluratoja.

Päätimme keväällä, että tänä vuonna emme ota paineita marjojen keräämisestä. Edellisinä vuosina olimme sillä saralla aika ahkeria ja kotiutimme kymmeniä litroja metsämarjaa pakastimeen, hilloksi ja mehuksi. Nyt tekemämme päätös on alkanut harmittaa, sillä saimme kerättyä metsämarjaa täydet nolla litraa. Otimme siis paineettoman marjanetsinnän vähän liian tosissamme ja nyt sitten kärsimme tämän laiskuuden seurauksia.

Vuonna 2020 poimimme perheelle kaksikymmentä ämpärillistä marjaa. Mukaanlukien mustikat, puolukat, herukat, karviaiset ja mansikat. Koko vuoden tarpeiksi ja luultavasti ylikin.

LASKELMA:

1 dl marjaa päivässä / hlö -> kuusihenkiselle perheelle 6 dl / päivä
6 x 365 = 2190 (dl) = 219 LITRAA / vuosi
TAVOITE: noin. 20 ämpärillistä (10L) marjaa




Viime postauksessa puhuin paljon lämpimiä tunteita herättävistä sukista. Jalkojen hyvinvointi on kävelemisen kannalta aika olennaista, joten sukkarakkauttakin on olemassa. 

Ompelemaan asti en ole vielä päässyt. Lupaamistani villasukista valmiina on tässä vaiheessa kaksi paria ja yksi musta alku hengaa puikoilla. Valitettavan huolimattomasti neuloin perheen pikkumiehen sukista auttamatta liian pienikokoiset. Luulin kai häntä vauvaksi. Isomman pojan sukat ovat olleet valmistumisesta asti niin kovassa käytössä, että jouduin suorastaan varastamaan sukat jaloista napatakseni niistä kuvan. Kohta varmaan pääsen parsimaan ensimmäistä reikääkin, vaikkakin kiitän keksijää vahvennetusta kantapäästä. Ehkä se kestää ehjänä vähän pidempään. 

Eteläänkin on saapunut pakkanen, joten tervetuloa vaan. Tykkään pakkasesta sellaisenaan, viileänä iholle ja hyvänä hengittää. Eritoten tykään tällä hetkellä meidän maalaismaisemista, joissa yhdistyy kuin maailman kauneimman musiikin tahdissa tanssien aamuinen kuura sekä ihanan värikkäänä näyttäytynyt ruska. Upeaa!

Mieheni valmistama chili-valkosipuli-soijakastike. Sopii mihin ruokaan vaan, mutta eritoten riisin kanssa. NAMI.

Uusi kokeilu: vegaaninen taateli-snickers. Toisin sanoen pehmeiden taateleiden joukossa suolapähkinää ja ripaus sormisuolaa. Ei lähelläkään suklaista versiota, mutta hyvää!


Vaikka pettymys itse aiheutetusta marjojen puutteesta joskus iskee, olemme olleet tyytyväisiä päätökseemme ottaa vauvavuosi rauhallisemmin. Vauvan tulo taloon ei toki estänyt meitä lähtemästä metsään, mutta sopeutuminen neljän alle kymmenvuotiaan lapsen vanhemmaksi on tarvinnut aikaa. Aikaa, jonka perässä saa juosta henkensä edestä ja silti sitä ei saa kiinni.

Tämä syksy pitää sisällään tasapainon löytymistä arkeen sopivalla määrällä työtä, hyvällä ateriasuunnittelulla, viikon ruokien kauppalistoilla sekä huumorilla. Ilman huomoristista tilannetajua ei selviä vauvan koko yön pituisista flunssakivuista, kolmevuotiaan itsepäisestä minä ite -uhmittelusta ja koululaisten tyynenviileästä vastaanlaittamisesta. Siihen päälle työssä lihaksensa kipeäksi saanut mies ja väsymykseensä tuskastunut emäntä. Onhan tälle härdellille pakko vähän nauraa.

Pelkkää lastenhoitoa nämä viime kuukaudet eivät ole olleet. Puutarhassa on tapahtunut paljon edistystä maanmuokkauksen ja monien hyötykasvien siementen keräämisen osalta. Olen myös alkanut pieni askel kerrallaan käynnistelemään kannelliseen muovikoppaan heitettyä uraani ompelijana. Lättäsin mainoksen kotiompelimostani paikalliseen lehteen ja kappas, muutama ihana asiakas on jo saapunut kotiovelle.

Hyvällä mielellä seuraavaan vuoteen, vaikka kaapeissamme onkin tällä hetkellä miljoonien marjojen mentävät aukot. Ja onhan siihen ensi vuoteenkin vielä tovi aikaa.










Istun aitiopaikallani, pirttipöydän penkillä ajattelemassa periaatteitani uudelleen.

Olen monesti maininnut ostavani harvoin ja tarpeeseen sekä vannonut vähäkuluttamisen nimeen. Ostoksien harkitseminen on paitsi järkevää, mutta myös uuden oppimisen innon ylläpitämistä. Sitähän se omavaraisuuskin on - itse tekemistä. Ihminen voi olla aika taitava käsistään, jos vaan tekemään ryhtyy. Ainakin jos on pakko.

Suunnittelin tyttöni telinevoimistelutunnin aikana hakevani lähimarketista muutaman parin uusia sukkia, joista koululaisten vaatekaapeissa alkaa olla pulaa. Sukkien tai minkään muunkaan tarpeeseen ostetun vaatteen ostamisessa ei ole kerrassaan mitään väärää, mutta pysähdyimpä silti miettimään asiaa. En kurvannutkaan kaupan parkkipaikalle, vaan jatkoin matkaani kotiin ilman sukkapaketteja. Päässäni syttyi lamppu ja painavasti taka-alalla itsestään usein vihjaillut luovuus alkoi heräämään.

Käymme koko perheen voimin kirjastossa, kaksi kertaa kuussa. Tässä viime kerran satoa.

Tytöt kasaamassa sahattuja polttopuita kärryyn.


Todennäköisesti tulisin ostamaan sukat kaupasta, kuten aina ennenkin.

Tyttöni kertoi matkallamme kaupunkiin suomalaisesta vieraasta, joka kävi koulussa luennoimassa 11-vuotisesta elämästään Tansanian sisämaassa Afrikassa. Hän kertoi, että mies oli tutustunut paikalliseen elämään ja sen luonnon tilaan. Paikassa, jossa luennoitsija oli asunut, sataa vain sadekaudella marraskuusta toukokuuhun. Enemmän tai vähemmän.  Kuulin kyläläisten istuttaneen yhdessä tuumin ympäristöönsä kymmeniä tuhansia puita ja kerroin tytölle sen olevan tärkeää luonnon monimuotoisuuden edistämistä.

Tansaniassa ihmiset olivat kuulemma rakentaneet itse kattilansa metallisista tynnyreistä, tehnyt niistä myös kannet ja asentanut niihin puusta kahvat. Pääasiallisina kulkuneuvoina maassa käytettiin pölkupyöriä ja painavampaa lastia vetävät kärryillä perässään aasit. Tunsin rinnassani lämmön tunteen, kun puhetulvassa asiaansa jutellut tyttöni tokaisi, että Tansaniassahan eletään hyvin luonnonläheistä elämää. Hän oli selvästi asiasta hyvin tietoinen ja vähän ylpeä uusista ajatuksistaan.

Siitä heräsi kipinä ottaa selvää, pystyisinkö tekemään perheellemme sukat käyttämällä jotain jo olemassa olevaa materiaalia. Vanhaa paitaa, ompelukonetta tai kangasjäämiä.

Lähellä tuotettuja jauhoja.

Leivinuunissa paistetut sämpylät <3

Jos jossain tehdään itse kattilat, voisinkohan minä tehdä itse sukat?

Kaiken kaikkiaan maailman alkeellisempien pikkukylien omavarainen toiminta on ihailtavaa. Uskon, että ihmiset ovat jopa onnellisempia, mitä vähemmän he omistavat.

Kolmen vuoden ompelijan koulutuksella luulisin, että sukan ompelu voisi onnistua. Kompastuskivenä tässä vaatekappaleessa on tosin saumat, jotka auttamatta jäisivät törröttämään joko sukkien sisä- tai ulkopuolelle. Tutkittuani asiaa internetin syvistä syövereistä, totean käyttösukan ompelemisen kotikonstein hieman vaikeaksi tehtäväksi. Käyttämämme sukat valmistetaan neulekoneella ja tavallinen ompelukone ei tule pystymään samanlaiseen hienoon lopputulokseen.

Puikoilla neuloen ohuiden sukkien valmistamiseen kuusihenkiselle perheelle menisi hitosti aikaa ja vähintäänkin hermot, mutta yhdet tavalliset villasukat lupaan tehdä kaikille.

Pikkuhiljaa tutustutaan kanojen pitoon. Opuksena vahvan suosituksen saanut Kirsti Hassisen; Omat kanat, omat munat





Aika usein kaupoilla kierrellessä ja erilaisia tavaroita katsellessa kysyn itseltäni - voisiko tämän tehdä itse? Jos minulla on saman tuotteen valmistamiseen teoreettinen mahdollisuus, jätän ostoksen tekemättä.

Esimerkkeinä mainitsen useat remontointiin tai vaikka puutarhanhoitoon tarvittavat välineet. Hyvin usein eri työvaiheita pystyy työstämään vaihtoehtoisella työkalulla. Toki tekemistä helpottaisi varmaan, jos jokaiseen eri työhön olisi oma, siihen tarkoitettu työväline.

Kiireinen elämänvaihe pienten lasten kanssa ajaa kuitenkin tekemään tarpeisiin nopeita ostoksia. Perheen vaatteet ovat suurimmaksi osaksi kaupan tavaraa, vaikka minulla on taito ommella. Toivon kovasti, että löydän itselleni lisää aikaa luovaan tekemiseen. Inspiraation saan helposti ajattelemalla tehotuotettujen tekstiilien alkuperää, tuotantoprosessia ja sen saastuttamia jokia ja järviä.

Koska luonteeni pakottaa ajattelemaan asioita aina läpikotaisin, löydän loppujen lopuksi kaikista vaihtoehdoista epäkohtia. Itse ommellun vaatteen kangas tulee todennäköisesti myös suuresta tehtaasta, vaikka sitä todellisuutta hieman lieventää ajatus ympäristöystävällisyydestä, jos kangas on hankittu toisen käden kautta.

Kaikkein mielettömin ja hulluin toiveeni onkin, että joskus voisin tuottaa itse kankaani alusta alkain omalla tilalla. Tai ainakin osittain. Langan tuottamiseen tarvitsisin pellolle tilaa pellavalle. Sadon kasvattamiseen, hoitamiseen ja keräämiseen tarvitsisin valtavasti oppia ja kärsivällisyyttä. Perinteisin keinoin tehtynä pellavan työstäminen langaksi vaatii kymmenen eri työvaihetta ennen, kuin materiaalia pääsee kehräämään.

Hulluun haaveeseeni on pitkä, mutta joskus jopa mahdollinen tie. Jos joku muukin pystyy, pystyn vielä minäkin.


Tähän vuodenaikaan nähden olemme hyvässä aikataulussa puutarhatöiden kanssa.

Kodin ympäristön siivoaminen kävi nopeasti jo aikoja sitten. Saimme vietyä taas yhden peräkärryllisen tilalta kerättyä jätettä kiertoon. Kaunis daalian eli vanhanaikaisesti joriinin juurakko on kaivettu maasta pois sekä viety kellariin ensin kuivumaan ja sitten talvehtimaan. Heinäpellolla saatiin avarrettua runsaasti lisää tilaa uudelle kasvatusalueelle. Isäntä pääsi kokeilemaan maan mylläämistä perintö-jyrsimellään. Samaisella jyrsimellä, joka on ostettu vuonna 1984, Santun ukki on myllännyt kasvimaita Helsingin Kivinokassa sijaitsevassa siirtolapuutarhassaan. Historian havinaa, siis.

Pellolle on noussut viikossa aika mahtava kompostikasa. Kaikella mahdollisella maatuvalla materiaalilla täytetty kukkula pääsee kohta pressun alle muhimaan. Keväällä sitten nähdään, minkälaista matskua sen alta paljastuu. Meidän luonteemme tuskin jaksaa odottaa kevääseen asti, vaan löydämme toisemme tökkimästä kasaa varmasti pitkin talvea useamman kerran.





Kävimme isännän kanssa hyvin pitkästä aikaa ystäviemme luona illanvietossa. Lauantai-ilta kului siinä saunoessa, opetellessa suussa soljuvaa espanjan kieltä sekä napostellen kotitekoista pitsaa. Kaikkineen oli mukavaa viettää viikonloppua jollain muullakin tapaa kuin kotona kökkien, vaikka myönnettäköön, että kotona kökkiminen on mun lempipuuhaani. Ihan heittämällä on.

Espanjalaisilla on aivan ihania tapoja, joista jöröt suomalaiset voisivat ottaa mallia. Ihailen kovasti heidän vieraanvaraisuuttaan, lapsiystävällisyyttään sekä tapaansa lähestyä ihmistä koskettamalla. Säikky suomalainenhan voi helposti hätkähtää kaikenlaisesta koskettamisesta, viettää mieluummin aikuisten iltaa ilman lapsia ja huolehtia, että jokainen vieras varmasti osallistuu illan tarjoiluihin yhtä suurella panostuksella. Ja tietysti on niitä poikkeuksia. Tämä oli kärjistettyä, mutta kokemani perusteella aika totta.

Sellaisesta avoimesta tunteiden näyttämisestä voisi myös olla monelle suomalaiselle ja ennen kaikkea kaikille ihmisille hyötyä. Jos tunteita alkaa patoutumaan vain omiin ajatuksiin, jokainen tietää, mikä on lopputulos. Ja kukaan muu ei voi tietää siitä mitään, jos et koskaan sano.







Mehiläispesät voivat hyvin. Isäntä on käynyt talviruokkimassa jokaisen pesän eli viemässä pörriäisille sokerilientä syötäväksi. Ensi kesänä pesien määrä toivottavasti lisääntyy ja toivottavasti saamme myös alkuun tulevan hunajalinkoomon korjaustyöt. Haaveilemme suurtalouskeittiöstä, joka tulee rakentumaan navettaan. Sieltä käsin hoituisi hunajatöiden lisäksi kaikenlainen säilöntä sekä muu keittely.

Lauantai aamupäivän vietimme heittämällä perinteisen autokeikan puutarhakaupan jokavuotisiin alennusmyynteihin. Koska kolme lapsistamme olivat viikonlopun muissa hyvissä käsissä, täytimme rellun tyhjät paikat uusilla omenapuilla, kirsikkapuilla, useilla marjapensailla ja perennoilla. Ihana lisäys löytyi etupihalle ja se on aroniapuu. Kaikki tämä miinus seitsemänkymmentä prossaa. Kyllä oli iloinen mieli hyvän kaupan jälkeen. Näppejä toki jäi syyhymään kaupanteon jälkeenkin, mutta päätimme palata uusille ostoksille taas vuoden kuluttua. Tätä perinteeksi muodostuvaa reissua odotamme suuresti.

Tulipa ostettua myös huussin pöntölle uusi istuin. Näitä härpäkkeitä ei varmaan ole suunniteltu suurperheen jokapäiväiseen käyttöön, vaan ensisijaisesti kestämään kesämökkikäytössä pitkään. Kuivakäymälästä haluankin kirjoittaa joskus erikseen, sillä sisällä sijaitsevaa käymälää hoidetaan vähän eri tavalla kuin ulkokäyttöistä. Kantapään kautta opittua settiä tulossa.





Uusi viikko alkaa taas koulun, kerhon, harrastusten ja töiden parissa. Muutama omenapuu ja marjapensas on vielä istuttamatta eli lähdemme tästä kaivamaan niille kuoppia valmiiksi.

Hevoskastanjapuu on pitänyt sitkeästi lehtensä, kunnes tuli ensimmäinen pikkupakkanen. Tunti siinä kesti, kun lehdet tippuivat silminnähden kauhealla vauhdilla kohti maata. Nyt ne ovat jo kärrättyinä kompostikasaan ja niitä oli muuten paljon!

Maanantai alkaa aurinkoisella ilmalla, ruskan ajan väriloistolla sekä istutuspuuhilla.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!