Sivut

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Omavaraisuudesta




Viime viikolla olen tullut onnelliseksi muun muassa siitä, että meillä on vihdoinkin RUOHONLEIKKURI. Itse asiassa jopa kaksi kappaletta. Toinen löytyi navetan perukoilta puolikuntoisena ja toisen, hyödyttömäksi jääneen, saimme perheenjäseneltä. Molemmat niistä tarvitsevat yllin kyllin huoltomiehen kosketusta, mutta kuitenkin, jee! Johan täällä alkoikin rehottaa. Ruohikko kasvoi silmissä, päivä päivältä korkeammaksi. Ihan ei ollut mukavaa laittaa lapsia hengailemaan tuonne pihan pöheikköön. Leikkurin tuloa aikaisemmin heilutimme yleisimmissä kulkuväylissä viikatetta. Pitkä heinä taittui sen myötä mukavasti pois tieltä, mutta tulos ei siltikään ollut lähellä koneellisesti prässättyä maata. Tuntuu ja näyttää mielettömältä tuo vastaleikattu piha. Mahti juttu.




Ehdimme jo moneen kertaan pelästyä kasvatustemme puolesta alkukesän mittaan. Lämpötilat tuntuivat aina vaan jäävän melko alhaisiksi ja tomaatit kavereineen näyttää sen mukaiselta. Huolemme osoittautui onneksi turhaksi, sillä siellähän kasvit näyttävät nykyään viihtyvän hyvin, kasvipenkeissään. Aikaisemminkin kerroin jo, että olemme luopuneet suuruudenhulluisa toivomuksista syksyn satoa kohtaan. Toivomme yhä edelleen, että kasvit tuottaisivat ainakin osan lautasiemme täytteestä ja uskomme siihen täysillä. Kesä on vasta alussa, joten aikaa kasvien rehottamiselle luulisi riittävän oikein paljon.

Olemme mietiskelleet aika paljon omavaraisuuden kehittymistä elämäntavaksi. Niin toivottomalta kuin se tässä vaiheessa saattaa vaikuttaa, olemme nähneet siihen suuntaan totisesti vaivaa. Kun tänä vuonna saamme saatettua loppuun yhteensä neljän suurehkon kasvipenkin verran tilaa, voimme ensi vuonna keskittyä entistä enemmän kasvien kasvattamiseen ja niiden kanssa hifistelyyn.

Vielä meillä ei ole mahdollisuutta hankkia pihallemme kotieläimiä, mutta olemme puhuneet siitä. Niiden aika tulee, kun tulee ja silloin olemme varmasti valmiita ottamaan ne vastaan töineen kaikkineen. Ensin on kuitenkin tehtävä niille mahdollisimman hyvät elintilat. Tämän kaiken pihan ynnä rakennusten siivoamisen tiimellyksessä rakennushommat saavat jäädä tuleville vuosille.

Tämän vuoden omavaraisuuteen liittyvä tavoite on kohkata läpi ympäristömme marja- sekä sienimetsät. Edellisenä vuonna emme kovin montaa ämpärillistä herkkuja poimineet ja kaikki mitä saimme, loppuivat jo hyvissä ajoin ennen joulua. Nyt olemme valmistautuneet poimintatyöhön huolella. Kiertelemme jatkuvasti lähimetsiköiden otollisia marjastus- sekä sienestyspaikkoja, joten tiedämme aika hyvin, mihin suuntaamme loppukesästä. Lasipurkkeja odottaa navetassa pahvilaatikkotolkulla, jotka täyttyvät vielä herkullisella mustikkasurvoksella. Lapsosetkin ovat kivasti mukana tässä toiminnassa, tosin saattaapi olla, että mustikat menevät poimiessa mieluummin omaan suuhun kuin ämpäriin. Katsotaan, kuinka käy.

Kivaa alkanutta viikkoa jokaiselle toverille siellä ruudun takana. Nautiskellaan siitä, mitä kesällä on meille antaa!

torstai 15. kesäkuuta 2017

Lihanuija ja itsekriittisyys

Yksi päivä se lähti verstaalle ja tuli pian takaisin tämän kanssa...



Minä olin tietenkin, että wooow. Se on lihanuija. Juuri tullut uunista ulos tarpeeseen, sillä meidän pitikin nuijia possupihvit mökille valmiiksi. Raaka-aineena Santtu käytti puuta vanhasta puulavasta.

Kyllä jaksan kerta toisensa jälkeen hämmästellä, kuinka vaivattomasti tuommoiset puutyöt joiltain sujuvat. Vaikka olen itsekin aika lailla samalla alalla, vaatetusartesaani, on silti hassua ajatella jonkun vain menevän ja tekevän hetkessä jotain tuollaista. 

Olen muutenkin huomannut, että omaa työtä tulee arvostettua ihan liian vähän. Se on varmaan, kun itse tekee, tietää työn hankalat kohdat. Tietää, missä olisi voinut tehdä paremmin. Ja vielä paremmin. Oma työ muuttuu ajan saatossa ehkä itsestäänselväksi, osittain. Vasta vuosien takaisia tuotoksia pystyy katsomaan ei-niin-kriittisin silmin ja jopa toteamaan niiden olevan aika hienoja luomuksia. Pitääkö olla niin mahdottoman itsekriittinen... Tiedä häntä.

Tosin itsekriittisyys voi olla aika hyväksi luovassa työssä. Ompelijana haluan joka kerta tekstiileitä työstäessäni tehdä vielä paremmin, vielä tarkemmin. Haluan kehittyä ja saada tehtyä joskus jotain täydellistä hipovaa. Täydellistä tuskin on olemassakaan, mutta uskon jatkuvaan kehittymiskykyyn. Suuresta halusta kehittyä taitavammaksi huolimatta, voisi kokeilla antaa arvonsa jo kaikelle tehdylle työlle. Eipä itsekriittisenkään ihmisen ole syytä tuijottaa vain epäkohtia, vaan pikemminkin yrittää nähdä kaikesta ne hyvät puolet.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Rakkaudella rakennettu




Ajatukset ovat liikkuneet aika lailla remonttihommissa, vaikka emme semmoista nyt touhuakaan. Totta puhuen, tekisi mieli laittaa koko talo uuteen uskoon, lattiasta kattoon. Päässäni olisi niin paljon suunnitelmia, joihin valitettavasti eivät aika saatikka rahat riitä. Eikä ensimmäisenä vuonna tutun sanonnan mukaan edes saisi suurempia muutoksia tehdä. Pitää varmasti kutinsa, mutta hitto, kun sen muistaminen on välillä vaikeaa.

Talossa ei siis ole tapahtunut mitään huomion arvoista muutosta.

Ympärostössämme tosin on! Olemme laittaneet toden teolla lapiot, kuokat sekä viikatteen viuhumaan ja saaneet aikaiseksi mahtavan, koko pihan kokoisen työmaan, jossa loppua puuhastelulle ei (onneksi) näy. Onneksi siksi, että valitsimme tämän puuhamaan kodiksemme. Luodaksemme meille kodin, joka on nurkasta nurkkaan rakkaudella rakennettu. 





Mitä remonttia ensimmäisenä asuinvuonna vanhassa talossa voikaan tehdä? Vaikka remppaaminen kutkuttaisi aivan valtavasti, olen tyytyväinen, ettemme ole lähteneet suin päin täällä pommia räjäyttämään. Toki olemme muutamasta väliseinästä repineet kusenkeltaisiksi värjäytyneitä pinkopahveja sekä tapetteja. Maalanneet vanhoja pintoja. Suurimpana remonttina toteutimme ennen muuttoa porstualle vessan. Vessan rakentamisesta voit käydä lukemassa täältä ja valmiista vessasta täältä.

Yleisesti ottaen olemme lähinnä siivoilleet paikkoja. Siivoilleet, siivoilleet ja taas siivoilleet. Vieneet peräkärrykaupalla roskaa kierrätykseen. Siivoussavotta on yhä kymmenien roskakuormien jälkeen loputon, mutta paljon paremmassa hantissa viime lokakuuhun nähden. Aivan uskomatonta, kuinka paljon romua voi mahtua vanhaan navettarakennukseen. Uskotko?

Kireistä pinnoista, rahanmenon loputtomuudesta ja puuttuvista kattolistoista huolimatta vanha talo on ainoa paikka, jossa enää haluaisin asua.

Kuvat ovat eilisen illan ulkoilun tuloksia

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Sähköhella, missä sä oot?

Niinä nälkäisinä aamuina, kun matalapaine avustaa lieden tulipesästä savut keittiöön ja puuron valmistamisessa uhkaa kulua useampi kymmenminuuttinen, tulee pikkaisen ikävä sähköliettä. Liettä, jonka vipua kääntämällä saa lämpenemään minuuteissa. Liettä, joka valmistaa puuron tuossa tuokiossa, tehokkaasti, sähkövirralla.



Meillä kävi tuossa viime joulun tienoilla niin, että sähköliesi alkoi sanoa sopimustaan irti. Hitaasti, mutta varmasti. Päädyimme deletoimaan joka kodista tutun kapistuksen kokonaan ja siitä asti olemme tehneet ruokamme vain puuhellan sekä leivinuunin avulla. Siirtyneet aikaan, jossa pärjätään tulen ja polttopuiden varassa. Ratkaisumme tuntui luontevalta varsinkin, kun olimme juuri kauhistelleet tulevaa sähkölaskua, joka todennäköisesti tulisi olemaan pöyristyttävän suuri muutenkin. Ja mikäs siinä ruokaa laitaessa, kun kuitenkin talossa on lämmitysmielessä aina jokin tulipesä toiminnassa.

Nyt on tullut kesä, joten huoneissakin alkaa olla ajoittain aika lämpöistä. Aurinko porottaa suoraan sisään sekä keittiön että makkarin ikkunoista. Pöytätuuletin hyrrää taustalla tuoden edes pientä toivoa raikkaammasta huoneilmasta. Valitettavan usein turhaan. Hien valuessa joka kehon kolkasta ei oikein houkuta viskata lisäksi pökköä pesään. Silloin tulee kaipuu nopealle, helpolle, tutulle, jopa ajan myötä itsestäänselvyydeksi muodostuneelle sähköhellalle. Sähköhella, missä sä oot?





Ehdottomasti koko keissin paras puoli on se, että tässä pystyy opettelemaan pikku hiljaa riippumattomammaksi arjen tutuista itsestäänselvyyksistä. Tykkään haastaa itseäni ja tarttua uusiin toimintatapoihin. Tulipesien kanssa touhuaminen on jo lapsuudesta tuttua, mutta ensimmäisen kerran koen eläväni aika lailla niiden varassa. Talviaikana tietty korostuneesti. Leivinuunissa saa valmistettua aivan ihania, kauan kypsytettyjä kasvispatoja ja pataleipää. Monesti ollaan nopeat pullatkin siellä paistettu. Leivinuunin kanssa on saanut opetella tarkkaavaiseksi, sillä lämpötilat ja paistoajat vaihtelevat aika lailla. Pidän ajatuksesta, että samalla kun lämmittää taloa, saa kuin bonuksena ruokia ja leivoksia.

Uskon, että keittiöstämme tulee löytymään kesän aikana joko pieni sähköllä toimiva uuni (hella, mikälie) taikka ainakin yksi keittolevy. Viileiden ilmojen alkaessa herättelemme kesäunilta leivinuunin. On meistä melkein parhaat kaverit ehtinyt tuossa tullakin. Suurin ero puu- ja sähköhellalla toimimiseen on lämmitystavan lisäksi se, että joskus ruuanlaitto vaatii ennakoimista sekä valmistusaikaa useamman tunnin verran. 

Näillä mennään.


keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Hullu kasvitäti ja VIDEO

Ilma on raikkaampaa hengittää, siellä missä liikennevaloja ei nää. Jukka Poika

 
No, tulihan se kesä viimein. Terve vaan. Taas on mukavaa astua ovesta ulos, kun tuuli ei vihmo niskavilloihin. Pienellä jännityksellä katselimme kasviparkoja, jotka värjöttelivät pihan kasvipenkissä tietämättöminä mahdollisista halla-öistä. Onneksi niitä ei sitten lopulta tullut, eikä ilmojen viileys päässyt taimia niittämään. Siellä, keittiön ikkunan alla pihalla, tomaatit, paprikat ja herneet hengailevat. Ihan hyvinvoivina. Tuleeko niistä satoa, jää nähtäväksi.






Se on kyllä vähän hassua, kuinka innostuneina me siemeniä kylvimme ja varhain keväällä taimien kasvua ihailimme. Mieleen välkkyi välillä reheviä kuvia syksyn kuvitteellisista sadonkorjuujuhlista... Kunnes veimme kukkasemme ulos. Siellä ne ovat aika lailla oman onnensa nojassa, tuulen heilutettavana, olleet. Jostain syystä tuntuu välillä ylivoimaiselta kantaa kymmeniä kannullisia vettä, sisältä ulos. Meillä kun ei ole kehitettynä parempaakaan kastelujärjestelmää. Kiitos kuitenkin Suomen ilmastolle kevätsateista, jotka ovat hienosti hoidelleet tuon puolen. V i e l ä. Suuren sadon odotus on, anyway, tipahtanut pilvien päältä takaisin maahan. Odottelemme maltillisina, jospa saisimme vaikka muutamia maistiaisia omasta maasta tänä vuonna. Jos käy hyvin ja satoa pukkaa korikaupalla, alkaa täällä pyöriä säilyketehdas. Jonakin vuonna kyllä.







Tässä, kun olemme asuneet ensimmäistä kesää keskellä luontoa, tulee katseltua sen kehittymistä aika eri lailla kuin ennen. Ympärillämme kasvaa mahdottomasti mustikkaa, puolukkaa ja metsämansikkaa. Pihalla rehottaa kymmenet erilaiset rikkaruohot (joita hyötykasveiksikin kuullut kutsuttavan). Kasvit ikään kuin tarjoavat itseään lautaselle syötäväksi, joten olemme innostuneet niitä keräilemään. Nokkosta, koivunlehtiä, kuusenkerkkää, horsmaa, vuohenputkea... Ajattelimme kokeilla kuusenkerkkäsiirapin tekoa, josta varmasti raportoin vielä.

Luonnossa on vain niin lukemattomia mahdollisuuksia ihmiselle. Jos ei syömiseen liittyvää, niin katseltavaa ja koettavaa. Lapsille leikittävää, ihan sikana tutkittavaa. Metsälenkki toimii parhaana terapiana allapäin olevalle mielelle. Raikas metsän tuoksu sateen jälkeen on valloittava. Taidan olla aivan oikeassa paikassa, sillä pienikin uusi silmälle osuva asia piristää. Kuten supikoira. Niitäkään en ole koskaan nähnyt ennen. Saatikka jakanut pihaa peurojen kanssa.

(Toivottavasti video toimii niin kuin pitää)

video

Copyright © Maalaisblogi • Template by mable+mint