Sivut

torstai 7. heinäkuuta 2016

Mutsina kolmelle mukulalle

2010

Tulin äidiksi vuonna 2010, kun olin parikymppinen. Ensimmäiseen äitiyskoitokseen lähdin kutakuinkin vailla mitään ymmärrystä, mitä tuleman pitää. Muistan, kuinka raskaudesta jännitti kertoa muille. Muistan, kuinka epätodellista oli saada lopulta pieni vauva syliin. Oman lapsen saaminen tuntui epätodelliselta samalla, kuin se tuntui todella luonnolliselta.

Vauvanhoito sujui hyvin omalla painollaan. Vaistot olivat kuitenkin todella herkillä. Pienimmästäkin inahduksesta piti kiiruhtaa tarkistamaan kaiken olevan kunnossa. Vertaistukea kyselin minua aikaisemmin äidiksi tulleilta. Joskus oli vaikea luottaa itseensä, vaikka vaisto olisi ollut vahvasti läsnä. Pääosin kuitenkin koin saaneeni hyvän yhteyden vauvan kanssa ja pienestä panikoinnista huolimatta vauva-aika sujui leppoistasti.

Ensimmäinen lapsi on silti se, kenen kanssa perhe-elämää harjoitellaan. Ensimmäinen kasvattaa valmiimmaksi toiselle.

2011

Toisen lapsen ilmoittaessa itsestään, tiesin jo valmiiksi mitä on tulossa. Esikoisen vauva-aika häämötti tuoreessa muistissa, joten toinen lapsi meni tavallaan siinä missä ensimmäinenkin. Toki muutamat asiat tuottivat päänvaivaa. Mietin monesti odotusaikana, kuinka tulen pärjäämään kun lapsia onkin kaksi. Mietin, jääkö toinen lapsi automaattisesti vähemmälle huomiolle kuin kuopus. Pikkuveljen synnyttyä olin toki kiinni vauvassa jo imettämisenkin takia, mutta onneksi sain todeta huoleni turhiksi. Kyllä sitä aikaa ihmeen kaupalla riitti kivasti kummallekin.

Äitinä toiselle olin rennompi kuin ensimmäiselle. Pääsin ehkä eroon turhasta jännittämisestä ja uskalsin paremmin luottaa vaistoihini. En ole koskaan ollut hirveän kiinnostunut lukemaan lastenhoitoon liittyviä oppaita, enkä seuraamaan tilastoja, kasvukäyriä yms. Ensimmäisen lapsen saatuani kuitenkin hapuilin sillä välillä, tietääkö opukset paremmin vauvani asiat kuin minä.

Sain lohtua ajatuksesta, että itse tunnen lapseni parhaiten. Siitä sain voimaa olla itsevarma äitiyteni kanssa.

2016

Toisen lapsen jälkeen kuluikin vuosia, kun päätin lähteä vielä kerran mukaan raskauden tuomaan elämänmuutokseen. Vaikka olin kokenut tämän jo kaksi kertaa aiemmin, lähes kaikki kasvaminen tuntui jälleen kerran aivan uudelta. Järjellä ajateltuna moni asia oli jo tuttu sekä valmiiksi päässä ratkottu, mutta ne hrrrrrrrrmonit tuovat aina lusikkansa tähän soppaan. Ihan sama, oli lapsi ensimmäinen tai kolmas, pää oli sekaisin kaikesta kuin pyörremyrsky.

Yksi hauska huomio, jonka olen muutaman muun äidin kanssa jakanut: Ensimmäisen ja toisen lapsen jälkeen tuntui koko ajan siltä, että yksi vauva voisi vielä tulla. Kolmannen lapsen jälkeen ollaan jo niin kaaoksessa, että tuommoiset ajatukset ovat aika kaukaisia.

Ensimmäiset kuukaudet vauvan kanssa olivat asioiden paikoilleen asettumista. Elämä kolmen lapsen kanssa tahtoi alussa viedä viimeisimmätkin voimat. Tuotti ajoittaista tuskaa miettiä, missä järjestyksessä mikäkin arjen asia hoidetaan. Uusioperheeseemme alkoi pikkuhiljaa kehittyä toimiva rytmi.

Tällä hetkellä arki sujuu paremmin kuin koskaan. En voisi kuvitellakaan eläväni muuta elämää, vaikka välillä kyllä pysähdynkin sitä hermot pinkeänä miettimään. Olen kasvanut näiden lapsellisten vuosien aikana niin paljon, että tuskin vähän kovempikaan myrsky minua enää kaataisi. Pienet hermoromahdukset ovat aivan sallituja, kunhan muistaa, että ne ovat vain pieniä hetkiä elämässä.

Kun itsellään on hyvä olla, muutkin saavat siitä osansa. 

Nina

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Copyright © Maalaisblogi • Template by mable+mint