Sivut

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Omavaraisuudesta




Viime viikolla olen tullut onnelliseksi muun muassa siitä, että meillä on vihdoinkin RUOHONLEIKKURI. Itse asiassa jopa kaksi kappaletta. Toinen löytyi navetan perukoilta puolikuntoisena ja toisen, hyödyttömäksi jääneen, saimme perheenjäseneltä. Molemmat niistä tarvitsevat yllin kyllin huoltomiehen kosketusta, mutta kuitenkin, jee! Johan täällä alkoikin rehottaa. Ruohikko kasvoi silmissä, päivä päivältä korkeammaksi. Ihan ei ollut mukavaa laittaa lapsia hengailemaan tuonne pihan pöheikköön. Leikkurin tuloa aikaisemmin heilutimme yleisimmissä kulkuväylissä viikatetta. Pitkä heinä taittui sen myötä mukavasti pois tieltä, mutta tulos ei siltikään ollut lähellä koneellisesti prässättyä maata. Tuntuu ja näyttää mielettömältä tuo vastaleikattu piha. Mahti juttu.




Ehdimme jo moneen kertaan pelästyä kasvatustemme puolesta alkukesän mittaan. Lämpötilat tuntuivat aina vaan jäävän melko alhaisiksi ja tomaatit kavereineen näyttää sen mukaiselta. Huolemme osoittautui onneksi turhaksi, sillä siellähän kasvit näyttävät nykyään viihtyvän hyvin, kasvipenkeissään. Aikaisemminkin kerroin jo, että olemme luopuneet suuruudenhulluisa toivomuksista syksyn satoa kohtaan. Toivomme yhä edelleen, että kasvit tuottaisivat ainakin osan lautasiemme täytteestä ja uskomme siihen täysillä. Kesä on vasta alussa, joten aikaa kasvien rehottamiselle luulisi riittävän oikein paljon.

Olemme mietiskelleet aika paljon omavaraisuuden kehittymistä elämäntavaksi. Niin toivottomalta kuin se tässä vaiheessa saattaa vaikuttaa, olemme nähneet siihen suuntaan totisesti vaivaa. Kun tänä vuonna saamme saatettua loppuun yhteensä neljän suurehkon kasvipenkin verran tilaa, voimme ensi vuonna keskittyä entistä enemmän kasvien kasvattamiseen ja niiden kanssa hifistelyyn.

Vielä meillä ei ole mahdollisuutta hankkia pihallemme kotieläimiä, mutta olemme puhuneet siitä. Niiden aika tulee, kun tulee ja silloin olemme varmasti valmiita ottamaan ne vastaan töineen kaikkineen. Ensin on kuitenkin tehtävä niille mahdollisimman hyvät elintilat. Tämän kaiken pihan ynnä rakennusten siivoamisen tiimellyksessä rakennushommat saavat jäädä tuleville vuosille.

Tämän vuoden omavaraisuuteen liittyvä tavoite on kohkata läpi ympäristömme marja- sekä sienimetsät. Edellisenä vuonna emme kovin montaa ämpärillistä herkkuja poimineet ja kaikki mitä saimme, loppuivat jo hyvissä ajoin ennen joulua. Nyt olemme valmistautuneet poimintatyöhön huolella. Kiertelemme jatkuvasti lähimetsiköiden otollisia marjastus- sekä sienestyspaikkoja, joten tiedämme aika hyvin, mihin suuntaamme loppukesästä. Lasipurkkeja odottaa navetassa pahvilaatikkotolkulla, jotka täyttyvät vielä herkullisella mustikkasurvoksella. Lapsosetkin ovat kivasti mukana tässä toiminnassa, tosin saattaapi olla, että mustikat menevät poimiessa mieluummin omaan suuhun kuin ämpäriin. Katsotaan, kuinka käy.

Kivaa alkanutta viikkoa jokaiselle toverille siellä ruudun takana. Nautiskellaan siitä, mitä kesällä on meille antaa!

torstai 15. kesäkuuta 2017

Lihanuija ja itsekriittisyys

Yksi päivä se lähti verstaalle ja tuli pian takaisin tämän kanssa...



Minä olin tietenkin, että wooow. Se on lihanuija. Juuri tullut uunista ulos tarpeeseen, sillä meidän pitikin nuijia possupihvit mökille valmiiksi. Raaka-aineena Santtu käytti puuta vanhasta puulavasta.

Kyllä jaksan kerta toisensa jälkeen hämmästellä, kuinka vaivattomasti tuommoiset puutyöt joiltain sujuvat. Vaikka olen itsekin aika lailla samalla alalla, vaatetusartesaani, on silti hassua ajatella jonkun vain menevän ja tekevän hetkessä jotain tuollaista. 

Olen muutenkin huomannut, että omaa työtä tulee arvostettua ihan liian vähän. Se on varmaan, kun itse tekee, tietää työn hankalat kohdat. Tietää, missä olisi voinut tehdä paremmin. Ja vielä paremmin. Oma työ muuttuu ajan saatossa ehkä itsestäänselväksi, osittain. Vasta vuosien takaisia tuotoksia pystyy katsomaan ei-niin-kriittisin silmin ja jopa toteamaan niiden olevan aika hienoja luomuksia. Pitääkö olla niin mahdottoman itsekriittinen... Tiedä häntä.

Tosin itsekriittisyys voi olla aika hyväksi luovassa työssä. Ompelijana haluan joka kerta tekstiileitä työstäessäni tehdä vielä paremmin, vielä tarkemmin. Haluan kehittyä ja saada tehtyä joskus jotain täydellistä hipovaa. Täydellistä tuskin on olemassakaan, mutta uskon jatkuvaan kehittymiskykyyn. Suuresta halusta kehittyä taitavammaksi huolimatta, voisi kokeilla antaa arvonsa jo kaikelle tehdylle työlle. Eipä itsekriittisenkään ihmisen ole syytä tuijottaa vain epäkohtia, vaan pikemminkin yrittää nähdä kaikesta ne hyvät puolet.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Rakkaudella rakennettu




Ajatukset ovat liikkuneet aika lailla remonttihommissa, vaikka emme semmoista nyt touhuakaan. Totta puhuen, tekisi mieli laittaa koko talo uuteen uskoon, lattiasta kattoon. Päässäni olisi niin paljon suunnitelmia, joihin valitettavasti eivät aika saatikka rahat riitä. Eikä ensimmäisenä vuonna tutun sanonnan mukaan edes saisi suurempia muutoksia tehdä. Pitää varmasti kutinsa, mutta hitto, kun sen muistaminen on välillä vaikeaa.

Talossa ei siis ole tapahtunut mitään huomion arvoista muutosta.

Ympärostössämme tosin on! Olemme laittaneet toden teolla lapiot, kuokat sekä viikatteen viuhumaan ja saaneet aikaiseksi mahtavan, koko pihan kokoisen työmaan, jossa loppua puuhastelulle ei (onneksi) näy. Onneksi siksi, että valitsimme tämän puuhamaan kodiksemme. Luodaksemme meille kodin, joka on nurkasta nurkkaan rakkaudella rakennettu. 





Mitä remonttia ensimmäisenä asuinvuonna vanhassa talossa voikaan tehdä? Vaikka remppaaminen kutkuttaisi aivan valtavasti, olen tyytyväinen, ettemme ole lähteneet suin päin täällä pommia räjäyttämään. Toki olemme muutamasta väliseinästä repineet kusenkeltaisiksi värjäytyneitä pinkopahveja sekä tapetteja. Maalanneet vanhoja pintoja. Suurimpana remonttina toteutimme ennen muuttoa porstualle vessan. Vessan rakentamisesta voit käydä lukemassa täältä ja valmiista vessasta täältä.

Yleisesti ottaen olemme lähinnä siivoilleet paikkoja. Siivoilleet, siivoilleet ja taas siivoilleet. Vieneet peräkärrykaupalla roskaa kierrätykseen. Siivoussavotta on yhä kymmenien roskakuormien jälkeen loputon, mutta paljon paremmassa hantissa viime lokakuuhun nähden. Aivan uskomatonta, kuinka paljon romua voi mahtua vanhaan navettarakennukseen. Uskotko?

Kireistä pinnoista, rahanmenon loputtomuudesta ja puuttuvista kattolistoista huolimatta vanha talo on ainoa paikka, jossa enää haluaisin asua.

Kuvat ovat eilisen illan ulkoilun tuloksia

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Sähköhella, missä sä oot?

Niinä nälkäisinä aamuina, kun matalapaine avustaa lieden tulipesästä savut keittiöön ja puuron valmistamisessa uhkaa kulua useampi kymmenminuuttinen, tulee pikkaisen ikävä sähköliettä. Liettä, jonka vipua kääntämällä saa lämpenemään minuuteissa. Liettä, joka valmistaa puuron tuossa tuokiossa, tehokkaasti, sähkövirralla.



Meillä kävi tuossa viime joulun tienoilla niin, että sähköliesi alkoi sanoa sopimustaan irti. Hitaasti, mutta varmasti. Päädyimme deletoimaan joka kodista tutun kapistuksen kokonaan ja siitä asti olemme tehneet ruokamme vain puuhellan sekä leivinuunin avulla. Siirtyneet aikaan, jossa pärjätään tulen ja polttopuiden varassa. Ratkaisumme tuntui luontevalta varsinkin, kun olimme juuri kauhistelleet tulevaa sähkölaskua, joka todennäköisesti tulisi olemaan pöyristyttävän suuri muutenkin. Ja mikäs siinä ruokaa laitaessa, kun kuitenkin talossa on lämmitysmielessä aina jokin tulipesä toiminnassa.

Nyt on tullut kesä, joten huoneissakin alkaa olla ajoittain aika lämpöistä. Aurinko porottaa suoraan sisään sekä keittiön että makkarin ikkunoista. Pöytätuuletin hyrrää taustalla tuoden edes pientä toivoa raikkaammasta huoneilmasta. Valitettavan usein turhaan. Hien valuessa joka kehon kolkasta ei oikein houkuta viskata lisäksi pökköä pesään. Silloin tulee kaipuu nopealle, helpolle, tutulle, jopa ajan myötä itsestäänselvyydeksi muodostuneelle sähköhellalle. Sähköhella, missä sä oot?





Ehdottomasti koko keissin paras puoli on se, että tässä pystyy opettelemaan pikku hiljaa riippumattomammaksi arjen tutuista itsestäänselvyyksistä. Tykkään haastaa itseäni ja tarttua uusiin toimintatapoihin. Tulipesien kanssa touhuaminen on jo lapsuudesta tuttua, mutta ensimmäisen kerran koen eläväni aika lailla niiden varassa. Talviaikana tietty korostuneesti. Leivinuunissa saa valmistettua aivan ihania, kauan kypsytettyjä kasvispatoja ja pataleipää. Monesti ollaan nopeat pullatkin siellä paistettu. Leivinuunin kanssa on saanut opetella tarkkaavaiseksi, sillä lämpötilat ja paistoajat vaihtelevat aika lailla. Pidän ajatuksesta, että samalla kun lämmittää taloa, saa kuin bonuksena ruokia ja leivoksia.

Uskon, että keittiöstämme tulee löytymään kesän aikana joko pieni sähköllä toimiva uuni (hella, mikälie) taikka ainakin yksi keittolevy. Viileiden ilmojen alkaessa herättelemme kesäunilta leivinuunin. On meistä melkein parhaat kaverit ehtinyt tuossa tullakin. Suurin ero puu- ja sähköhellalla toimimiseen on lämmitystavan lisäksi se, että joskus ruuanlaitto vaatii ennakoimista sekä valmistusaikaa useamman tunnin verran. 

Näillä mennään.


keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Hullu kasvitäti ja VIDEO

Ilma on raikkaampaa hengittää, siellä missä liikennevaloja ei nää. Jukka Poika

 
No, tulihan se kesä viimein. Terve vaan. Taas on mukavaa astua ovesta ulos, kun tuuli ei vihmo niskavilloihin. Pienellä jännityksellä katselimme kasviparkoja, jotka värjöttelivät pihan kasvipenkissä tietämättöminä mahdollisista halla-öistä. Onneksi niitä ei sitten lopulta tullut, eikä ilmojen viileys päässyt taimia niittämään. Siellä, keittiön ikkunan alla pihalla, tomaatit, paprikat ja herneet hengailevat. Ihan hyvinvoivina. Tuleeko niistä satoa, jää nähtäväksi.






Se on kyllä vähän hassua, kuinka innostuneina me siemeniä kylvimme ja varhain keväällä taimien kasvua ihailimme. Mieleen välkkyi välillä reheviä kuvia syksyn kuvitteellisista sadonkorjuujuhlista... Kunnes veimme kukkasemme ulos. Siellä ne ovat aika lailla oman onnensa nojassa, tuulen heilutettavana, olleet. Jostain syystä tuntuu välillä ylivoimaiselta kantaa kymmeniä kannullisia vettä, sisältä ulos. Meillä kun ei ole kehitettynä parempaakaan kastelujärjestelmää. Kiitos kuitenkin Suomen ilmastolle kevätsateista, jotka ovat hienosti hoidelleet tuon puolen. V i e l ä. Suuren sadon odotus on, anyway, tipahtanut pilvien päältä takaisin maahan. Odottelemme maltillisina, jospa saisimme vaikka muutamia maistiaisia omasta maasta tänä vuonna. Jos käy hyvin ja satoa pukkaa korikaupalla, alkaa täällä pyöriä säilyketehdas. Jonakin vuonna kyllä.







Tässä, kun olemme asuneet ensimmäistä kesää keskellä luontoa, tulee katseltua sen kehittymistä aika eri lailla kuin ennen. Ympärillämme kasvaa mahdottomasti mustikkaa, puolukkaa ja metsämansikkaa. Pihalla rehottaa kymmenet erilaiset rikkaruohot (joita hyötykasveiksikin kuullut kutsuttavan). Kasvit ikään kuin tarjoavat itseään lautaselle syötäväksi, joten olemme innostuneet niitä keräilemään. Nokkosta, koivunlehtiä, kuusenkerkkää, horsmaa, vuohenputkea... Ajattelimme kokeilla kuusenkerkkäsiirapin tekoa, josta varmasti raportoin vielä.

Luonnossa on vain niin lukemattomia mahdollisuuksia ihmiselle. Jos ei syömiseen liittyvää, niin katseltavaa ja koettavaa. Lapsille leikittävää, ihan sikana tutkittavaa. Metsälenkki toimii parhaana terapiana allapäin olevalle mielelle. Raikas metsän tuoksu sateen jälkeen on valloittava. Taidan olla aivan oikeassa paikassa, sillä pienikin uusi silmälle osuva asia piristää. Kuten supikoira. Niitäkään en ole koskaan nähnyt ennen. Saatikka jakanut pihaa peurojen kanssa.

(Toivottavasti video toimii niin kuin pitää)

video

torstai 1. kesäkuuta 2017

Koivunlehdet ja ratamo



(SUOSITTELEN KERÄILYÄ PUHTAISSA PAIKOISSA, POIS AUTOTEIDEN ULOTTUVUUDESTA)

KOIVUNLEHDET

Suomalaisuuteen vahvasti yhdistettävä koivu on erinomainen lähde ravintorikkaaseen ateriaan. Koivun lehdet sisältävät eritoten runsaasti C-vitamiinia. Rauduskoivun, jonka lehtien vitamiinipitoisuuden sanotaan olevan kaikkein suurin, voi tunnistaa muun muassa neliön- tai komionmuotoisista lehdistään. Esimerkiksi hieskoivussa ne ovat pyöreämmän malliset.

Koivunlehtiä voi keräillä pitkin kesää. Suosin silti keräilyä alkukesällä, kun lehdet ovat nuoria, eivätkä tuholaiset ole vielä päässeet niitä nakertamaan. Juuri puhjenneissa lehdissä ravintoarvokin on korkeimmillaan.

Olen pikkutytöstä asti maistellut koivunlehtiä ja nuorena aikuisena tiedostanut niiden keräilyarvon (jos niin ylipäätään voi asian kuvailla). Kuitenkin vasta lähivuosina ottanut ne enenevissä määrin mukaan ruuanlaittoon, lähinnä välipalajuomiin soseutettuna. Koivu antaa mahtavan raikkaan maun esimerkiksi smoothieihin. Siksipä keräilin kyseisiä tyyppejä pussikaupalla pakkaseen, odottelemaan pääsevänsä osaksi viileitä hellejuomia.

Lehden sopivat lisäksi salaatteihin, ruokiin tai vaikka voileivän päälle sellaisenaan. Kuivattuna niitä voi käyttää erilaisiin yrttimaustesekoituksiin.



PIHARATAMO

Tähän pihojemme rikkaruohoon tutustuin kunnolla kymmenisen vuotta sitten, kun haavani päälle läiskäistiin sellainen ns. laastariksi. Lehti otetaan pehmennettäväksi käsien väliin ja laitetaan haavan päälle muhimaan. Ratamon haavojen paranemista nopeuttava vaikutus on tunnettu jo satoja vuosia sitten. Ruuanlaittoonkin kyseinen ruohokasvi sopii erinomaisesti. Kannattaa tutustua. Keräilin juuri ratamonlehtiä pakkaseen pikkunaarmujen varalle.

Olen jostain syystä aivan hyperkiinnostunut kasvien synnyistä syvistä. Löydän monesti itseni kökkimässä milloin missäkin pusikossa, joko kameran kanssa tai muuten vaan katselemassa luonnon antimia. Jo ala-asteaikoina koulussa oli kiinnostavaa tunnistella erilaisia kukkasia. Nimet ovat kumminkin unohtuneet ajansaatossa, mikä joskus jopa harmittaa. Ajattelin yksi kerrallaan alkaa palauttamaan näitä mieleen. Jospa minusta tulisi joskus vielä oman elämäni kasvitieteilijä. Tai ehkä olen jo, kuka tietää. :)

Ei oteta elämää liian vakavasti, tuskin sekään meitä. Rakkautta jokaisen päivään!

! Maalaisblogi on nyt myös Facebookissa !

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Pohdintaa pihalla ja oravaemo

Niin se vaan kävi tänäkin vuonna, että kesä yllätti nopealla tulollaan. Viikko sitten taivaalta tuiskusi lunta. Seuraavaksi saatiinkin reippaat kaksikymmentä helleastetta. Eipä tässä kuitenkaan suotta innostuta. Talvivaatteet roikkuvat hyvässä jemmassa alakerrassa, käden ulottuvilla. Toki istutusten kannalta pakkanen olisi huono juttu. Toivotaan, että kesä on viimein alkanut.

Viimeisen kahden viikon aikana pihamme on saanut aivan toisenlaisen ulkonäön kuin aikaisemmin. Puissa on lehdet, kukkia tupsahtelee sinne tänne ja joka puolella vihertää. Tämä on meidän ensimmäinen kesämme näissä maisemissa, joten jännää on seurailla, mitä ylläreitä täällä kasvaa! Monessa paikassa on komeat kukkaistutusten alut, joita en vielä ole osannut nimetä. Ulkoportaiden vieressä nousee jättilipstikka. Pihaamme näyttää ympäröivän vuorotellen valkovuokko- sekä voikukkarykelmät. Lapset ovat saaneet huoletta keräillä niistä kimppuja, joita he asettelevat omassa "kukkakaupassaan". 

Pihan muokkaus on alkanut yksi nurkka kerrallaan. Lähinnä kitkemällä kasvipenkeistä rikkaruohoja, joita muuten riittää kiitettävästi. Harvennamme sitä mukaa pensaikkojen kuivia oksia, kun niitä tulee vastaan. Siivoilemme roskia sieltä täältä. Kiikutamme tavaraa paikasta toiseen toivoen, että niille löytyisi oma paikka pian. Niin ei kyllä toviin tule tapahtumaan. Emme anna sen haitata. Uskomme järjestelmällisempään tulevaisuuteen.




Yksi asia kiinnittää huomioni lähes päivittäin. Nimittäin eläimet ympäristössämme. En todellakaan ehtinyt muutettuamme ajatella, että alamme bongailemaan pihalta käsin metsäneläimiä, milloin mitäkin. Ensinnäkin lintuja. Aikaisin aamulla tai myöhään illalla voi kuulla kymmenien lintujen laulavan niin, että koko maisema kaikuu niiden ääniä. Peurat huutelevat kutsuhuutojaan, välillä astellen jopa pihan poikki. Pupuja hyppelee, peltohiiriä vipeltää. Oravaemo kantaa poikasiaan pesäänsä pihakoivun latvaan. Naapuri huomasi peltomme reunalla hirvipariskunnan. Harmi, että jäi itseltä näkemättä. Olisin tietysti ollut kamera ojossa tsuumailemassa kuvia niistä. Ketun sainkin jo aikaisemmin ikuistettua ikkunalasin läpi.




Tämä kevät on ollut kaikinpuolin aika innovatiivista aikaa. Jotenkin tuntuu helpolta visioida esimerkiksi pihamme ulkoista olemusta kymmenen vuoden kuluttua. Saada paikkoja kuntoon kukkapenkki kerrallaan. Valmiinlaisista visioista huolimatta parasta on kuitenkin se, etten todellakaan tiedä, kuinka mahtavalta täällä tulee näyttämään vielä joskus. Miten pieni osa kerrallaan rakennelmat yhdistyvät toisiinsa, muodostaen yhtenäisen ilmeen. Runollista, mutta tämän ylisuuren ja hevosten tallaaman viheralueen keskellä ei vielä niin kaunista.

Olen joutunut saanut tahtomattanikin kehittää välillä melko kärsimätöntä luonnettani. Remontin keskellä asuminen on ehkä parasta lääkettä siihen vaivaan. Aina ei pääse heti toteuttamaan kaikkia hetkellisesti parhailta tuntuvia muutoksia, vaan pitää katsoa rauhassa ja miettiä tarkkaan. Siinä välissä tietysti vähän repäistä ja tehdä vaan, kun siltä tuntuu.

Aurinkoista helatorstaita sekä alkavaa viikonloppua kaikille!



torstai 18. toukokuuta 2017

M E R I N O V I L L A




Kävin silloin tällöin teininä äitini kanssa vaateostoksilla. Minulla oli aina tarkat vaatimukset, mitä suostun päälleni pukemaan. Yleensä jo kaupalle mennessä tiesin, mitä olin lähtenyt etsimään. Äiti ehdotteli monenlaisia vaatteita minun hylätessä vaihtoehtoja toistensa jälkeen. Kun lukuisten vaaterekkien läpiselaamisen jälkeen se helmi tuli vastaan, alkoi äiti kaivella siitä pesulappua esiin. Aina se luki materiaalit, niiden suhteet prosentteina sekä hoito-ohjeen. Yritti kertoa niiden hyvistä sekä huonoista puolista. Muistan elävästi, kuinka kovasti se hävetti. En ymmärtänyt, mitä tässä nyt vielä odotellaan, kun löytö on jo tehty.

Elämänkokemuksen karttuessa meininki on muuttunut päälaelleen. Minusta on tullut se hävettävä äiti, joka katsoo aina, mitä vaatteen kangas sisältää. Teen ostopäätöksen vasta tämän teininä-niin-vihatun tutkimusmatkan jälkeen. Mietin, miltä kyseinen vaate tuntuu ihoa vasten, kuinka monta pesua se mahdollisesti kestää ja saako hinta-laatusuhde massin nyörit avautumaan. Arvostan käyttövaatteessa mukavuutta, kestävyyttä (sekä ajan että kulutuksen) ja helppohoitoisuutta.




MERINOVILLA KOKEMUKSIA

Viime joulun alla rakastuin täysin merinovillaan, jota saadaan niin ikään merinolampaista. Lumoavan pehmeä sekä kevyt materiaali ei kutita iholla, vaan sopii mainiosti myös herkkäihoisille. Halusin kokeilla, kuinka kyseinen matsku muovautuu nimenomaan käyttövaatteeksi. Ompelin siitä hirmuisen määrän pieniä huppareita, housuja sekä kypärämyssyjä. Myöhemmin valmistin tyttärelleni mekon sekä viimeisenä itselleni hupullisen paidan.

Villavaatteet ovat olleet käytössämme reilusti yli puoli vuotta. Ne ovat säilyttäneet pehmeytensä erittäin hyvin konepesusta (40 astetta) huolimatta. Kestäneet taaperon konttauskolhut. Tosin vaalea kangas imee herkästi puoleensa erivärisiä ruokatahroja, joilta syömään opettelevan ihmisen kanssa ja muutenkin, ei voi välttyä. Välittömällä tahranpoisto-operaatiolla kankaan saa kyllä pysymään siistinä. Rasva- ja marjatahroihin lämmintä vettä ja esimerkiksi sappisaippuaa taikka astianpesuainetta.

Merinovillavaatteet eivät ole kutistuneet ollenkaan pesun jälkeen. Ne nukkaantuvat melko helposti, mutta pysyvät kauniimpana pienellä tilkalla huuhteluainetta. Itse käytän pesussa tilkan miedosti hajustettua pyykkietikkaa. Olen ollut materiaaliin todella tyytyväinen. Suunnitteilla on tehdä käyttövaatteita vauvasta vaariin. Arjen luksusta; pehmeyttä, lämpöä ja kestävyyttä.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Nokkonen ja kaheli valokuvaaja

Eilinen aamu valkeni aurinkoisena. Huomasin sen heti, kun sain pienoisella vaivalla silmiäni vähitellen availtua. Tämä aamu tuntui hitaalta. Vastakeitetyn kahvin tuoksu leijaili nenään. Suuntasimme heti aamutoimien jälkeen jengillä pihalle. Aamun viileys pakotti lisäämään päälle yhden villakerroksen. Vielä maltetaan odotella oikeaa kesää. Ruohonjuuritasolla olikin vaikka minkälaista ihmeteltävää meille kaikille. Lapset väistelivät muurahaisia ja pian pihapuuhun askarreltu keinukin sai kyytiläisen. Keinuminen oli lapsena parasta ja tykkään siitä toki vieläkin. Nykyisin luovutan keinupaikkani mieluusti nuoremmille, joten on jäänyt kyseinen harrastus vähemmälle. 

NOKKONEN

Ajattelimme voimaantua keräämällä nokkosia peltipurkkiin. Nuoret nokkoset näyttivät siltä, että huutaen halusivat tulla poimituiksi. Tämä monivuotinen ruohokasvi on oiva ravintolisä aterioihin, sisältäen erityisesti piitä, rautaa ja C-vitamiinia. Rautaa pinaattiin verrattuna jopa seitsemän kertaisesti. Nokkosen ravintoarvo on erittäin korkea. Olen lukenut, että mikään muu kasvi Suomessa ei sisällä yhtä paljon mineraalisuoloja kuin nokkonen. Sitä on viljelty ennen 1800-lukua myös kuitukasvina, kunnes puuvilla syrjäytti sen. Siitä valmistettiin muun muassa alus- ja liinavaatteita sekä säkkejä. 




Huikeat maisemat sekä hiljattain vihertynyt ympäristö houkuttelivat valokuvaamaan. Painelin pitkin heinikkoa, vaihdellen kuvakulmia kyykistelemällä. Räpsäisin kuvia, joiden värit herättelivät inspiraatiota. Sain tittelikseni kaheli valokuvaaja. Todennäköisesti sen ansiosta, että makoilin navetan takana heinikossa, nokkospuskien päällä, visualisoiden kuvia ruohonjuuritasolla.

Keväisin hurahdan aina kuvailemaan kukkasia. Vaalean, mustan ja harmaan talvimaiseman jälkeen värit tuovat kuin uudestisyntyneen fiiliksen. Kuin en koskaan ennen olisi sellaisia nähnytkään. Saatikka perhoset. Niitä on aina yhtä mielenkiintoista kuvata. Ne otokset harvemmin epäonnistuvat, kun vain hiipii lähelle vähin äänin. Tämän kesän perhoset ovatkin alkaneet liehua ympärillä enenevissä määrin. Olemme bongailleet ainakin neljää erilaista jo.




Olen pikkutytöstä asti selaillut valokuva-albumeita edestakaisin, lempi harrastuksen lailla. Aloitin itse kuvailemaan ala-asteikäisenä vanhanaikaisella filmikameralla. Muistan juosseeni perheemme koiran perässä kameran salama välkkyen. Filmirullat täyttyivät alta aikayksikön. Suurimmassa osassa kuvista koiralta puuttui joko pää tai jalka. Joskus kuvaan tallentui pelkästään hännänpää. Nykysin on helpompaa, sillä digitaalisia kuvia voi poistaa sitä mukaa, kun niitä kertyy. Enää ei tarvitse kehittää niitä ensin ja karsia vasta sitten. Pienempi kynnys antaa lapsillekin mahdollisuus tähän hommaan jo varhaisessa vaiheessa.



Copyright © Maalaisblogi • Template by mable+mint