Sivut

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Pohdintaa perämettästä


Miltä tuntuu asua maalla? Landella, josta lähimpään kauppaan on matkaa noin 7 kilometriä. Metsän keskellä, jossa pimeän tullen saattaa olla kummittelevan hiljaista. Talossa, jossa parhaimpina aamuina noustaan aamukahvin keittoon +11 asteeseen. Kolmessa huoneessa, jossa vilisee viisi isoa tai pientä ihmistä.

Monet ovat olleet huolissaan, kuinka me ja varsinkin minä selviän täällä "perämettässä". Kysyvät, kuinka uskallan olla täällä silloin, kun on pimeää. Eikö pelota asua, kun ei ole naapureitakaan. Useat ihmiset ihmettelevät, että miten muutimmekaan taloon, joka vaatii remonttia sieltä ja tuolta. Kuinka saamme vähät roposemme riittämään tuhansien eurojen korjauskohteisiin. Saatikka nyt, kun olemme väliaikaisesti ilman autoa, samalla, kun viskasimme hajoavan sähkölietemme hittoon...

Okei. Vanha talo, vaatii remonttia. Kauppa kaukana. Kolme alle kouluikäistä muksua. Ei autoa. Bussipysäkille matkaa 2 kilometriä. Vain puilla lämpenevä ruuanlaittomahdollisuus.

Kieltämättä kuulostaa ja välillä onkin, hullunmyllyn ainekset. Myynti-ilmoituksena herättäisi epäuskoisia ajatuksia. Kuitenkin, onneksi kuulostaa paaaaaaaljon pahemmalta mitä oikeasti on. Tai olosuhteisiin alkaa sopeutua...

Muutimme nykyiseen kotiimme rivitalokolmiosta. Sisälämpötila +20 tai enemmän, joka huoneessa, vuodenajasta riippumatta. Pesuhuoneessa lattialämmitys. Valmiit sähkö- ja vesiliitännät. Pintaremontti tehty. Kauppa vieressä, auto pihalla. Naapureita takapihalla. Talonmiehen puhelinnumero jääkaapin ovessa. Ei valittamista, mutta kuitenkin oli. Halusimme jotain ihan muuta.

Erakkoluontoisena ihmisenä on suurta unelmaa asua kaukana kaikesta. Tarpeeksi lähellä kuitenkin, jos tulee ihmisten kaipuu. Omassa rauhassa, jossa pihan poikki voi huoletta kulkea, vaikka alasti jos huvittaa. Eikä kukaan ole katsomassa. Pimeäkin tulee ja menee, mutta ei sitä tarvitse ulkona ihmetellä.


Minusta on suloista, kun ihmiset pauhaavat toistensa elämänvalinnoista. Kepeä keskustelu erilaisista näkemyksistä on antoisaa, kunhan muistaa, että me ihmiset todella teemme erilaisia valintoja. Toiset muuttavat ydinkaupunkiin, toiset perämettään. Silti oomme aika samanlaisia. Jos olemme onnellisia omista valinnoistamme, ne ovat olleet juuri niitä oikeita sellaisia. Meidän koti on sellainen, kaikkine kompastinkivineenkin.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Lapset valokuvaajina



Lapsilla on jo hyvissä ajoin ennen kymmenen vuoden ikää hallussa eri tietoteknillisiä vempeleitä. Tietokoneiden (joihin lasken esimerkiksi puhelimet, läppärit sekä tabletit) kanssa touhuamiseen löytyy heiltä paljon intoa. Nykyisin niiden käyttöä harjoitellaan jo eskarissa, joten jonkin verran täytyykin jo osata siinä seitsemän vuoden hujakoilla.

Sorminäppärät tietotekniikkamestarit hypistelisivät mieluusti tietsikan näppäimiä aamusta iltaan. Monestakin syystä peliaika on kuitenkin meillä rajoitettu (jopa natseiltu ehkä liian tiukaksi), sillä hyvän mielikuvituksen omaavilla 5 ja 7-vuotiailla lapsilla luulisi olevan muutakin mielessään kuin valmiiksi ohjelmoidut lastenpelit. Joskus on kuitenkin suotava heille peliaikaa, sillä heittäydyn minä itsekin helposti puhelimen kanssa soffalle näpyttelemään internettiä.

Tykkään hirmuisesti kirjoitella tietsikalla esimerkiksi tätä blogia. Pidän sitä järkevänä tekemisenä, vaikka siinä kuinka olisi välissä murheenkryyniksikin ajateltu TIETOKONE. Siksi keksin yhdeksi iltapäiväksi lapsille tekemistä, johon he saivat osallistua lainaamalla mukaan aikuisten älypuhelimet. Nimittäin, lähdimme ulos harjoittelemaan kännykkäkameran käyttöä, pienten kuvaustehtävien saattelemana. Tällä tavoin sain kivasti yhdistettyä kännykällä pelaamiseen,yhdessäolon sekä mielikuvitusseikkailun ulkona. Valokuvaamisessahan ei ole rajoja, vaan kaikki luovuus on sallittua!

KUVAUSSALDOA

Kuvatkaa jokin rakennus. Etsikää punaista väriä ja ottakaa kuva siitä. Seuraavaksi kuvataan jokin kasvi. Sitten puu....

Poikani oli kuvannut kameraan pikkuisen yli 300 kuvaa ja tytär hieman harkitummin 50. Kävin kuvat läpi ja valitsin molemmilta viisi kuvaa näytille blogiin. Täytyy sanoa, että eivät olleet yhtään hullumpia kuvia! Lapset käyttävät hienoja kuvakulmia, sekä kuvaavat asioita, joita ei tulisi varmaan mieleenkään itse kuvata. Siksi tämä harjoitus oli hyvä minullekin, joka vähän saattaa kangistua kaavoihinsa välillä.

Tyttö, 7-v:






Poika, 5-v:








sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Höpötystä siitä, että auringossa on ihanaa!

Joka kerta, kun avaan tämän blogin tarkoituksenani kirjoittaa, haluaisin alkaa hehkuttaa alkanutta kevättä. Muuta yhtä jännittävää ei vaan nyt ole kuin kauan odotetut, aurinkoiset ilmat. Samasta syystä olen tainnut jättää jo muutaman kerran kirjoittamattakin. Mitenhän pysyn nahoissani tämän hehkutteluni kanssa parin kuukauden päästä, jos nytkin se tuntuu vaikealta? Hullua tulee olemaan, eikös vaan.

Tänään riisuin ulkona takkini ensimmäistä kertaa, kun paahteessa värkkäsin kukkapenkkien kimpussa. Lapsukaisten poskissa näkyy auringon punerruttamat jäljet. Lapsosissa näkyy lisäksi ulos menemisen into, joka oli vielä pari päivää sitten täysin päinvastainen. Kummasti vaikuttaa tuo ilmasto heidänkin ulkoiluinspiksiinsä. Puhelimen lämpötilatiedoissa näkyi miinus yksi astetta, mutta väitän sen olleen tällä kertaa pahasti väärässä. Täällähän oli hellettä hei! Ainakin +6. Niin.

Pikkuisen malttamattomasti odottelen noita lämpötilojen nousuja, sillä kauhea tarve olisi päästä maalailemaan tuonne eteiseen ja porstualle. Seiniin ajattelin sutia urakalla valkoista. Muutenkin tässä vuodenvaihteen jälkeen on heräillyt sellainen salakavala pesänrakennusvietti. Kaikki suunnittelemani pintaremontit ovat tavalla tai toisella aikaa vieviä tai lyhyellä tähtäimellä mahdottomia toteuttaa, joten täytyy tyytyä ajattelemaan muutoksia maltilla. Vaikeaa se on, sillä lopputulos olisi tavallaan kiva nähdä HETI NYT, eikä odottaa niiden toteutumista. Tosin, hyvää kantsii kyllä odotella vielä tovi.

Parasta kevään alussa on ollut sellainen kokonaisvaltainen ajatusten selkiäminen. Muuton tienoilla hässäkkää riitti ihan jo tavaroiden järjestämisestä lähtien paljon. Uuteen asuinpaikkaan tutustuminen, ensimmäisestä talvesta selviäminen ja tönön erikoisominaisuuksiin tutustuminen arjen pyörittämisen ohessa vei paljon energiaa. Nyt olemme kuitenkin päässeet asettumaan rakkaaseen tönöömme kunnolla. Nurkissa repsottavat remonttikohteet eivät ole vaivanneet mieltä lähiaikoina ollenkaan. Muutenkin tekee taas mieli alkaa touhuamaan muidenkin kuin arkisten rutiineiden parissa. 

I-H-A-N-A  A-U-R-I-N-K-O !

Tästä on jo muutama viikko aikaa, kun saimme koulittua tomaatin taimet omiin purkkeihinsa kasvamaan.

Keväinen käymälä.

Kävimme yksi ilta keräilemässä pihakuusesta pihkaa talteen!

Lammelta löytyi melko orvoksi jäänyt lyhty.

Kevään synttäriherkutteluja.


maanantai 6. maaliskuuta 2017

Kevään tulon hehkuttaja







Minä kuulun ehdoottomasti kevään tulon hehkuttajiin. Lumien sulaminen ja ennen kaikkea ilman lämpeneminen ovat ihan ykkösjuttuja pitkän, pimeän ja vanhassa talossa eläen, aika kylmänkin talven jälkeen. Kivasti muuten riittivät kuusi kuutiota polttopuita tähän asti. Mekin, kun yritämme lämmitellä torpassa mahdollisimman tehokkaasti puiden avulla. Vielä pitää tilata muutama motti, jotta pärjäämme kesään asti lämpimänä. Sähköpatteritkaan kun ei mitään ilmaisia ole täysillä käyttää.

Aurinko on kutsunut perheemme enenevissä määrin ulkoilemaan. Navetan siivous, tai paremminkin siivouksen jatkaminen, on alkanut. Pihalta löytyy muuton jäljiltä hylätyjä tavaroita lumien muuttuessa vedeksi. Lapset ovat innoissaan, kun mystisesti kadonneita pihaleluja putkahtelee esiin lumikasojen alta. Ulkoilu on ollut todella tehokas tapa saada yksivuotiaammekin viihtymään. Pikkuista eroahdistusta poteva neito tykkää kovasti haistella ulkoilmaa ja katsella isompien lasten touhuja. Unetkin maittavat rattaissa hyvin! 

Minä jaksan ihailla luonnon värejä. Sen kauniimpaa ei taida ollakaan kuin eloon heräävät kasvit.

Santtu ja lapset keksivät tehdä lehtiveneitä pihamme poikki menevät puron vietäväksi. Veneiden ja kaikenmaailman keppien menoa virtausta eteenpäin seuratessa aika lensi kuin siivillä. Muistan, kuinka kivaa oli heitellä muksuna kaikkea veden virtaan ja katsoa kenen kepukka pääsee pisimmälle. Vaikka metsän keskelle muuttaminen saattaa kuulostaa erakoitumiselta, on täällä menoa ja tekemistä vaikka millä mitalla. Lapsiperheitä asuu seudullamme paljon. Naapureiden väliset matkat ovat vaan hiukan pidempiä kuin kaupungissa. Kyllä vaan nautin omasta rauhasta ja siitä, että kyläilemään saa ihan matkustaa. Otamme visiitit retkeilyn kannalta.

Olemme seurailleet jo jonkin aikaa lumessä näkyviä eläimen jälkiä ja päätelleet niiden kuuluvan ketulle. Tähän päivään asti kettu on pysytellyt katseilta piilossa, kunnes tänään bongasin kaverin keittiön ikkunasta ulos katsellessani. Voi sitä riemun määrää. Tämä on vasta toinen kerta, kun näen ihka oikean ketun luonnossa. Hihkuin ja pyysin pojankin nopsaan katsomaan. Hän ei innostunut asiasta ihan yhtä paljon kuin innosta tasajalkaa hyppivä äiti. Menkoon tämäkin tapaus kaupunkilainen maalla -osioon. Näitä lisää!

Siellä se Repolainen ihmettelee.
Copyright © Maalaisblogi • Template by mable+mint