Sivut

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Pohdintaa pihalla ja oravaemo

Niin se vaan kävi tänäkin vuonna, että kesä yllätti nopealla tulollaan. Viikko sitten taivaalta tuiskusi lunta. Seuraavaksi saatiinkin reippaat kaksikymmentä helleastetta. Eipä tässä kuitenkaan suotta innostuta. Talvivaatteet roikkuvat hyvässä jemmassa alakerrassa, käden ulottuvilla. Toki istutusten kannalta pakkanen olisi huono juttu. Toivotaan, että kesä on viimein alkanut.

Viimeisen kahden viikon aikana pihamme on saanut aivan toisenlaisen ulkonäön kuin aikaisemmin. Puissa on lehdet, kukkia tupsahtelee sinne tänne ja joka puolella vihertää. Tämä on meidän ensimmäinen kesämme näissä maisemissa, joten jännää on seurailla, mitä ylläreitä täällä kasvaa! Monessa paikassa on komeat kukkaistutusten alut, joita en vielä ole osannut nimetä. Ulkoportaiden vieressä nousee jättilipstikka. Pihaamme näyttää ympäröivän vuorotellen valkovuokko- sekä voikukkarykelmät. Lapset ovat saaneet huoletta keräillä niistä kimppuja, joita he asettelevat omassa "kukkakaupassaan". 

Pihan muokkaus on alkanut yksi nurkka kerrallaan. Lähinnä kitkemällä kasvipenkeistä rikkaruohoja, joita muuten riittää kiitettävästi. Harvennamme sitä mukaa pensaikkojen kuivia oksia, kun niitä tulee vastaan. Siivoilemme roskia sieltä täältä. Kiikutamme tavaraa paikasta toiseen toivoen, että niille löytyisi oma paikka pian. Niin ei kyllä toviin tule tapahtumaan. Emme anna sen haitata. Uskomme järjestelmällisempään tulevaisuuteen.




Yksi asia kiinnittää huomioni lähes päivittäin. Nimittäin eläimet ympäristössämme. En todellakaan ehtinyt muutettuamme ajatella, että alamme bongailemaan pihalta käsin metsäneläimiä, milloin mitäkin. Ensinnäkin lintuja. Aikaisin aamulla tai myöhään illalla voi kuulla kymmenien lintujen laulavan niin, että koko maisema kaikuu niiden ääniä. Peurat huutelevat kutsuhuutojaan, välillä astellen jopa pihan poikki. Pupuja hyppelee, peltohiiriä vipeltää. Oravaemo kantaa poikasiaan pesäänsä pihakoivun latvaan. Naapuri huomasi peltomme reunalla hirvipariskunnan. Harmi, että jäi itseltä näkemättä. Olisin tietysti ollut kamera ojossa tsuumailemassa kuvia niistä. Ketun sainkin jo aikaisemmin ikuistettua ikkunalasin läpi.




Tämä kevät on ollut kaikinpuolin aika innovatiivista aikaa. Jotenkin tuntuu helpolta visioida esimerkiksi pihamme ulkoista olemusta kymmenen vuoden kuluttua. Saada paikkoja kuntoon kukkapenkki kerrallaan. Valmiinlaisista visioista huolimatta parasta on kuitenkin se, etten todellakaan tiedä, kuinka mahtavalta täällä tulee näyttämään vielä joskus. Miten pieni osa kerrallaan rakennelmat yhdistyvät toisiinsa, muodostaen yhtenäisen ilmeen. Runollista, mutta tämän ylisuuren ja hevosten tallaaman viheralueen keskellä ei vielä niin kaunista.

Olen joutunut saanut tahtomattanikin kehittää välillä melko kärsimätöntä luonnettani. Remontin keskellä asuminen on ehkä parasta lääkettä siihen vaivaan. Aina ei pääse heti toteuttamaan kaikkia hetkellisesti parhailta tuntuvia muutoksia, vaan pitää katsoa rauhassa ja miettiä tarkkaan. Siinä välissä tietysti vähän repäistä ja tehdä vaan, kun siltä tuntuu.

Aurinkoista helatorstaita sekä alkavaa viikonloppua kaikille!



torstai 18. toukokuuta 2017

M E R I N O V I L L A




Kävin silloin tällöin teininä äitini kanssa vaateostoksilla. Minulla oli aina tarkat vaatimukset, mitä suostun päälleni pukemaan. Yleensä jo kaupalle mennessä tiesin, mitä olin lähtenyt etsimään. Äiti ehdotteli monenlaisia vaatteita minun hylätessä vaihtoehtoja toistensa jälkeen. Kun lukuisten vaaterekkien läpiselaamisen jälkeen se helmi tuli vastaan, alkoi äiti kaivella siitä pesulappua esiin. Aina se luki materiaalit, niiden suhteet prosentteina sekä hoito-ohjeen. Yritti kertoa niiden hyvistä sekä huonoista puolista. Muistan elävästi, kuinka kovasti se hävetti. En ymmärtänyt, mitä tässä nyt vielä odotellaan, kun löytö on jo tehty.

Elämänkokemuksen karttuessa meininki on muuttunut päälaelleen. Minusta on tullut se hävettävä äiti, joka katsoo aina, mitä vaatteen kangas sisältää. Teen ostopäätöksen vasta tämän teininä-niin-vihatun tutkimusmatkan jälkeen. Mietin, miltä kyseinen vaate tuntuu ihoa vasten, kuinka monta pesua se mahdollisesti kestää ja saako hinta-laatusuhde massin nyörit avautumaan. Arvostan käyttövaatteessa mukavuutta, kestävyyttä (sekä ajan että kulutuksen) ja helppohoitoisuutta.




MERINOVILLA KOKEMUKSIA

Viime joulun alla rakastuin täysin merinovillaan, jota saadaan niin ikään merinolampaista. Lumoavan pehmeä sekä kevyt materiaali ei kutita iholla, vaan sopii mainiosti myös herkkäihoisille. Halusin kokeilla, kuinka kyseinen matsku muovautuu nimenomaan käyttövaatteeksi. Ompelin siitä hirmuisen määrän pieniä huppareita, housuja sekä kypärämyssyjä. Myöhemmin valmistin tyttärelleni mekon sekä viimeisenä itselleni hupullisen paidan.

Villavaatteet ovat olleet käytössämme reilusti yli puoli vuotta. Ne ovat säilyttäneet pehmeytensä erittäin hyvin konepesusta (40 astetta) huolimatta. Kestäneet taaperon konttauskolhut. Tosin vaalea kangas imee herkästi puoleensa erivärisiä ruokatahroja, joilta syömään opettelevan ihmisen kanssa ja muutenkin, ei voi välttyä. Välittömällä tahranpoisto-operaatiolla kankaan saa kyllä pysymään siistinä. Rasva- ja marjatahroihin lämmintä vettä ja esimerkiksi sappisaippuaa taikka astianpesuainetta.

Merinovillavaatteet eivät ole kutistuneet ollenkaan pesun jälkeen. Ne nukkaantuvat melko helposti, mutta pysyvät kauniimpana pienellä tilkalla huuhteluainetta. Itse käytän pesussa tilkan miedosti hajustettua pyykkietikkaa. Olen ollut materiaaliin todella tyytyväinen. Suunnitteilla on tehdä käyttövaatteita vauvasta vaariin. Arjen luksusta; pehmeyttä, lämpöä ja kestävyyttä.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Nokkonen ja kaheli valokuvaaja

Eilinen aamu valkeni aurinkoisena. Huomasin sen heti, kun sain pienoisella vaivalla silmiäni vähitellen availtua. Tämä aamu tuntui hitaalta. Vastakeitetyn kahvin tuoksu leijaili nenään. Suuntasimme heti aamutoimien jälkeen jengillä pihalle. Aamun viileys pakotti lisäämään päälle yhden villakerroksen. Vielä maltetaan odotella oikeaa kesää. Ruohonjuuritasolla olikin vaikka minkälaista ihmeteltävää meille kaikille. Lapset väistelivät muurahaisia ja pian pihapuuhun askarreltu keinukin sai kyytiläisen. Keinuminen oli lapsena parasta ja tykkään siitä toki vieläkin. Nykyisin luovutan keinupaikkani mieluusti nuoremmille, joten on jäänyt kyseinen harrastus vähemmälle. 

NOKKONEN

Ajattelimme voimaantua keräämällä nokkosia peltipurkkiin. Nuoret nokkoset näyttivät siltä, että huutaen halusivat tulla poimituiksi. Tämä monivuotinen ruohokasvi on oiva ravintolisä aterioihin, sisältäen erityisesti piitä, rautaa ja C-vitamiinia. Rautaa pinaattiin verrattuna jopa seitsemän kertaisesti. Nokkosen ravintoarvo on erittäin korkea. Olen lukenut, että mikään muu kasvi Suomessa ei sisällä yhtä paljon mineraalisuoloja kuin nokkonen. Sitä on viljelty ennen 1800-lukua myös kuitukasvina, kunnes puuvilla syrjäytti sen. Siitä valmistettiin muun muassa alus- ja liinavaatteita sekä säkkejä. 




Huikeat maisemat sekä hiljattain vihertynyt ympäristö houkuttelivat valokuvaamaan. Painelin pitkin heinikkoa, vaihdellen kuvakulmia kyykistelemällä. Räpsäisin kuvia, joiden värit herättelivät inspiraatiota. Sain tittelikseni kaheli valokuvaaja. Todennäköisesti sen ansiosta, että makoilin navetan takana heinikossa, nokkospuskien päällä, visualisoiden kuvia ruohonjuuritasolla.

Keväisin hurahdan aina kuvailemaan kukkasia. Vaalean, mustan ja harmaan talvimaiseman jälkeen värit tuovat kuin uudestisyntyneen fiiliksen. Kuin en koskaan ennen olisi sellaisia nähnytkään. Saatikka perhoset. Niitä on aina yhtä mielenkiintoista kuvata. Ne otokset harvemmin epäonnistuvat, kun vain hiipii lähelle vähin äänin. Tämän kesän perhoset ovatkin alkaneet liehua ympärillä enenevissä määrin. Olemme bongailleet ainakin neljää erilaista jo.




Olen pikkutytöstä asti selaillut valokuva-albumeita edestakaisin, lempi harrastuksen lailla. Aloitin itse kuvailemaan ala-asteikäisenä vanhanaikaisella filmikameralla. Muistan juosseeni perheemme koiran perässä kameran salama välkkyen. Filmirullat täyttyivät alta aikayksikön. Suurimmassa osassa kuvista koiralta puuttui joko pää tai jalka. Joskus kuvaan tallentui pelkästään hännänpää. Nykysin on helpompaa, sillä digitaalisia kuvia voi poistaa sitä mukaa, kun niitä kertyy. Enää ei tarvitse kehittää niitä ensin ja karsia vasta sitten. Pienempi kynnys antaa lapsillekin mahdollisuus tähän hommaan jo varhaisessa vaiheessa.



keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Vastuu omasta asumisesta

(Kuvat on napannut ystäväni Anna kotimme lähiympäristössä)


Yhtä suurta lähiötä

Olen asunut koko ikäni eli lähes kolmekymmentä vuotta Salossa. Varsinais-Suomen maakuntaan kuuluvaa pikkukaupunkiamme asuttaa alle 55 tuhatta asukasta. Salon city ei ole kovin suuri, mutta kyllä siellä kaupungin sykkeen pystyy aistimaan. Pikkukaupungin sykkeen. Salo voisi olla Helsingin mittakaavalla yhtä suurta lähiötä, jota ympäröi valtavat pellot, metsiköt, joet ja järvet. Keskellä tätä olen kokenut kaupungin ilot, surut, kaupat, levottomuudet, puistot, torit ja tapahtumat. Asunut kerrostalossa lähes jokaisessa kaupungin osassa. Kokenut aina tarvetta vaihtaa asuinpaikkaa keskustan kulmasta toiseen vain tajutakseni, että samat kuviot toistuvat kerrostalon sijainnista riippumatta. 


Aloin perustaa perhettä nuorella iällä, parikymppisenä. Lapsien myötä elämään alkoi tulla perspektiiviä niin tiuhaan, että pikkuhiljaa piti laittaa yksi jos toinenkin ajattelutapa uuteen uskoon. Rahaa alettiin budjetoimaan elämisen perustarpeisiin, kuten asumiseen ja ruokaan. Hengailupaikat, jotka ennen lapsia tunsin ikään kuin kodeiksi vaihtuivat lapsiystävällisempiin kohteisiin. Siinä, muutaman vuoden saatossa aloin ajatella, että ehkä kaupunkielämä ei tarjoa minulle enää sellaista mielihyvää tai rauhaa, jota olin perheelleni huomaamatta alkanut tavoitella. En silti ollut vielä tässä vaiheessa punninnut mahdollista muuttoa maaseudulle, kilometrien päähän tutuista kävelykaduista.

Pitkien pohdintojen jälkeen aloin vihdoin oivaltaa, mikä minut tekee onnelliseksi. Päätin alkaa saavuttamaan kokonaisvaltaisempaa onnea, sillä näin paljon hupaisiakin kauhukuvia katkeroituneesta loppuelämästä. Unelma maalle muuttamisesta alkoi kuumottaa mieltä ja pikkuhiljaa taipua tavoitteeksi. Kuvat varhaislapsuuden peltoisista maisemista alkoi vilkkua mielessä, sillä sieltä tunnen olevani kotoisin. Olenhan minä lande jo muutenkin. Maalaiskaupungin kasvatti.



Mikä elämässä on muuttunut maalle muuttamisen jälkeen?

Konkreettisimpana erona entiseen voisi olla esimerkiksi se, että kaupat ovat kauempana kuin ennen. Nykyisin kauppaan lähdetään ajatuksella, ostetaan ruokaa mahdollisimman monelle päivälle. Ennen saatoin iltasella juosta viiden minuutin matkan lähikauppaan unohtuneen maidon vuoksi. Nyttemmin pitäisi olla hyvin treenattu juoksukunto, jotta sen tehdä jaksaisi.

Maaseudulla asuminen ei ole muuttanut elämäntyyliäni, vaan pikemminkin vahvistanut sitä. Tämä ympäristö mahdollistaa monta asiaa, kuten oman pihan, jossa lasten leikeillä on vain mielikuvitus rajana sekä mahdollisuuden pitää puutarhaa ja viljellä. Rauhaa rakastavalle ihmiselle se tarjoaa asumisen hyvän matkan päässä pahimmasta hälinästä. Kuitenkin sopivan matkan päässä ystävistä ja perheestä. Remontoitava, mutta parhaillaankin asuttava talo on loputon mahdollisuus toteuttaa itseään ja kehittää omia taitojaan. Majoittaa rakkaita ihmisiä tuleviin vierashuoneisiin. Pitää kesäjuhlia ilman postiluukusta tipahtavia uhkauskirjeitä. Opetella taitavaksi erilaisten tulipesien kanssa. Ottaa vastuun omasta asumisestaan, ilman talonmiehen puhelinnumeroa jääkaapin ovessa.

Uskon vahvasti, että elämä itsessään hioo ihmisestä joitain särmiä, taas korostaen niistä toisia. Vanhemmiten alkaa tunnistaa itsessään, itselleen ominaisia luonteenpiirteitä sekä hyväksyä niitä. Uskon myös, että elinympäristöllä on asiaan suuri vaikutus. Toki selviytymään pyrkivä ihminen hakeutuu paikkoihin sekä tilanteisiin, jossa tuntee pärjäävänsä. Jossa voi elää hetkiä omana itsenään. Jossa tuntee itsensä hyvällä tavalla työllistetyksi sekä itsensä ympäröidyksi omilla mielenkiinnon kohteilla.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Hupparityttö





Huomenta tähän päivään.

Viime viikolla olemme nautiskelleet lämpöisestä auringosta muun muassa haravoiden melkoisen suurta piha-aluettamme. Kasvipenkit huutavat täytettä, jota kottikärryllinen kerrallaan kuljetamme takapihalta kohti määränpäätä. Pienin perheenjäsen ei aina oikein ymmärrä, miksi kummankin aikuisen silmät eivät seuraa aina hänen mielenkiintoisia touhujaan, vaan eksyvät välillä työntekoon. Pienin väliajoin saammekin kuuluvan komennuksen katsomaan, mitä pikkusormet ovat tällä kertaa maasta löytäneet. Viimeisin löytö oli äidin kukkapenkki, johon kivasti uppoaa raaja ja jonka multaa ylöspäin heittämällä saa aikaan mielenkiintoista rapinaa ulkoilupukua vasten.

Viime päiviin on mahtunut paljon kivoja juttuja, kuten valokuvausreissuja yhden ystävän kanssa sekä polttarit pääkaupungissa isommalla jengillä. Seuraavat päivät menevätkin etsiessä takaisin kotoisaa harmoniaa sekä fiilistelemällä viime päivien tapahtumia. Alkavan viikon tavoitteita voisivat olla muutaman uuden ompeluksen valmiiksi saaminen, kasvipenkkien valmiiksi saattaminen, yleinen hengailu muksujen kanssa sekä pojan mieliksi parit rallipelit iltojen ratoksi. Jotain olen saanut tähän mennessäkin ommeltua...

... Nimittäin taaperohuppareita!

Olen itse henkeen ja vereen hupparityttö. Lempipaidoissani on lähes aina huppu ja takkikaan ei ole takki ilman kyseistä ominaisuutta. Huppu on äärettömän kätevä vetää pään suojaksi jos sataa, paistaa, tuulee tai muuten vaan haluaa kätkeytyä suojaan. Se korvaa jonkin verran pipoa, joita en oikein osaa käyttää. Suunnittelemassani taaperohupparissa huppu muotoutuu päähän niin, että se siinä myös pysyy ja tietenkin kiristämättä. Se mahtuu esteittä ulkoilupuvun alle, eikä jää ylimääräiseksi mytyksi niskaan. Pituutensa puolesta huppari käy tunikan lailla käytettäväksi tai joustavan helmaresorinsa ansiosta myös lyhyempänä versiona.

Ompelukouluaikoina vannoin, etten ikinä ala tekemään trikoovaatteita. Tässä sitä kuitenkin ollaan, valtavan trikoovuoren hankinta mielessä. Yritän hyödyntää työssäni kierrätysmateriaaleja, joista toivon mukaan saan ommeltua uniikkeja huppareita myyntiin asti.

maanantai 1. toukokuuta 2017

Meidän päivä





Herään aamulla pitkään nukutun yön jälkeen. Availen silmiä vasta keitetyn kahvin tuoksussa ja suunnittelen itseni hilaamista ylös lämpimän peiton alta. Avattuani makuuhuoneen verhot huomaan, että illalla alkanut lumisade jatkuu edelleen tehden maisemaa yhä valkeammaksi. Tuhahdan, sillä tänäänhän piti olla puutarhanhoitopäivä. Jatkan matkaani hampaanpesulle ja heitän perheelle aamutervehdykset. Pienet ovatkin jo hyvän tovin katselleet tietokoneelta lastenohjelmia, pienimmän vaatiessa suuhunsa lisää aamupalaa. Käyn vielä vessassa ja palaan keittiöön kaatamaan kuppiini maitokahvin. Aamukahvi maistuu taivaalliselta.

Aamupäivään mennessä olemme keittäneet puuhellalla neljän viljan puuroa. Kauhomme puoli kattilallista suihimme, jatkaakasemme aamun rauhallista tunnelmaa löhöilemällä vuorotellen sohvan pohjalla. Aamupäivän edetessä Santtu on jo puuverstaallaan touhuamassa töidensä parissa. Vertsaassa valmistuu kuulemma sahapukit, sillä lähiviikkoina meillä alkaa kaadetuiden puiden pilkkoaminen polttopuiksi. Siirrän ajatukset lapsiin. Käyn kurkkaamassa hiljaiseen lastenhuoneeseen, jossa valmistuu tarkoilla sormilla aseteltuja hamahelmiteoksia. Teosten valmistuessa saan osakseni niiden silitystyötä, jota lupaan lähteä tekemään jossain vaiheessa. Kohta perheemme kuopus ilmoittaa unen tarpeestaan. Menee hetki, kun talossa vallitsee uninen tunnelma.





Hetken joudun potkimaan itseäni persuksille, jotta saisin aikaiseksi lähteä ulos. Lapset siellä ovat jo touhuamassa, eivätkä välitä kuuroluonteisesta raesateesta ollenkaan. Päätän, etten välitä minäkään. Siispä lähden vaatettamaan itseni ja pikkuisen. Ulos päästyäni keksin heti itselleni hommia. Lauantaina ostin äitini kanssa kaksitoista orvokkia sekä karviaismarjapuskan, jotka aion hetimiten istuttaa. Santtu kaivaa pehmenevään savimaahan kuoppaa, josta lapset noukkivat pulleita matoja ihmeteltäväksi. Lopulta saamme pummattua matoset takaisin maahan ja iskettyä päälle marjapuskan, tuottamaan iloa tuleville vuosille.

Parin tunnin sekä usean lehtikompostikuorman jälkeen alkaa vatsoissamme tuntua nälkä. Yltynyt raekuuro sekä vaunuistaan heräävä yksivuotias antavat vaikuttavan sisällemeno-signaalin. Lähdemme laittamaan puuhellaan tulen, joka syttyykin helposti navetasta purettujen, kuivien paneeleiden ansiosta. Ruuan saamme vaivattomasti valmistettua edellisten päivien jämistä, läättäämällä niitä vuoron perään voin kanssa pannulle. En ihmettele yhtään, kuinka maukasta sapuskaa peruna-ohra-jauheliha-munamössöstä saammekaan. Jämäruuat ovat, ainakin meillä, yleensä niitä parhaita. Levähdämme vatsamme pulleana mössöstä, takaisin sohvalle.





Ilta ei ala tässä vaiheessa vielä hämärtyä, mutta omassa olemuksessani saatan huomata päivän olevan jo pitkällä. Kuulen keittiöön nintendon äänen. Päätän pelata autopelissä muutaman kierroksen. Kun ajan kymmenettä kertaa samaisesta kurvista ulos, luovutan. Nenääni kantautuu mieletön tuoksu. Pulla-pitsa-leipä huutelee leivinuunissa valmistumistaan. Santtu hyödynsi taas meidän tehdään mitä on -ruokavarastoamme. Siitä syntyi korvapuustikakku, joka makeuden sijaan oli täytetty tomaattimurskalla sekä sulatejuustoviipaleilla.

Yksinkertaisesti, nam.

Etsimme tietokoneelta sopivaa koko perheen elokuvaa, johon päättäisimme vappuaattoillan. Vilkaisen kelloa ja se näyttääkin jo yhdeksää. Päädymme valitsemaan siedettävän mittaisen Muumijakson elokuvan sijaan. Uudelleen äänitetyt muumihahmojen äänet sekä päivitetyt vuoropuhelut toteamme erittäin tervetulleiksi. Tarinaa oli kiva kuunnella ja napata sieltä mukaan ennenkuulumattomia yksityiskohtia. Koko sakki rauhoittuu ja alkaa etsiä sohvalta sopivan makaavaa asentoa. Saamme raahattua ruhomme kohti hammaspesua. Jokainen kömpii kaikkensa antaneina, mutta onnellisina kohti omia vällyjä. Hamahelmityöt voi onneksi silittää huomennakin.
Copyright © Maalaisblogi • Template by mable+mint