Sivut

tiistai 16. toukokuuta 2017

Nokkonen ja kaheli valokuvaaja

Eilinen aamu valkeni aurinkoisena. Huomasin sen heti, kun sain pienoisella vaivalla silmiäni vähitellen availtua. Tämä aamu tuntui hitaalta. Vastakeitetyn kahvin tuoksu leijaili nenään. Suuntasimme heti aamutoimien jälkeen jengillä pihalle. Aamun viileys pakotti lisäämään päälle yhden villakerroksen. Vielä maltetaan odotella oikeaa kesää. Ruohonjuuritasolla olikin vaikka minkälaista ihmeteltävää meille kaikille. Lapset väistelivät muurahaisia ja pian pihapuuhun askarreltu keinukin sai kyytiläisen. Keinuminen oli lapsena parasta ja tykkään siitä toki vieläkin. Nykyisin luovutan keinupaikkani mieluusti nuoremmille, joten on jäänyt kyseinen harrastus vähemmälle. 

NOKKONEN

Ajattelimme voimaantua keräämällä nokkosia peltipurkkiin. Nuoret nokkoset näyttivät siltä, että huutaen halusivat tulla poimituiksi. Tämä monivuotinen ruohokasvi on oiva ravintolisä aterioihin, sisältäen erityisesti piitä, rautaa ja C-vitamiinia. Rautaa pinaattiin verrattuna jopa seitsemän kertaisesti. Nokkosen ravintoarvo on erittäin korkea. Olen lukenut, että mikään muu kasvi Suomessa ei sisällä yhtä paljon mineraalisuoloja kuin nokkonen. Sitä on viljelty ennen 1800-lukua myös kuitukasvina, kunnes puuvilla syrjäytti sen. Siitä valmistettiin muun muassa alus- ja liinavaatteita sekä säkkejä. 




Huikeat maisemat sekä hiljattain vihertynyt ympäristö houkuttelivat valokuvaamaan. Painelin pitkin heinikkoa, vaihdellen kuvakulmia kyykistelemällä. Räpsäisin kuvia, joiden värit herättelivät inspiraatiota. Sain tittelikseni kaheli valokuvaaja. Todennäköisesti sen ansiosta, että makoilin navetan takana heinikossa, nokkospuskien päällä, visualisoiden kuvia ruohonjuuritasolla.

Keväisin hurahdan aina kuvailemaan kukkasia. Vaalean, mustan ja harmaan talvimaiseman jälkeen värit tuovat kuin uudestisyntyneen fiiliksen. Kuin en koskaan ennen olisi sellaisia nähnytkään. Saatikka perhoset. Niitä on aina yhtä mielenkiintoista kuvata. Ne otokset harvemmin epäonnistuvat, kun vain hiipii lähelle vähin äänin. Tämän kesän perhoset ovatkin alkaneet liehua ympärillä enenevissä määrin. Olemme bongailleet ainakin neljää erilaista jo.




Olen pikkutytöstä asti selaillut valokuva-albumeita edestakaisin, lempi harrastuksen lailla. Aloitin itse kuvailemaan ala-asteikäisenä vanhanaikaisella filmikameralla. Muistan juosseeni perheemme koiran perässä kameran salama välkkyen. Filmirullat täyttyivät alta aikayksikön. Suurimmassa osassa kuvista koiralta puuttui joko pää tai jalka. Joskus kuvaan tallentui pelkästään hännänpää. Nykysin on helpompaa, sillä digitaalisia kuvia voi poistaa sitä mukaa, kun niitä kertyy. Enää ei tarvitse kehittää niitä ensin ja karsia vasta sitten. Pienempi kynnys antaa lapsillekin mahdollisuus tähän hommaan jo varhaisessa vaiheessa.



2 kommenttia:

  1. Nokkonen on kyllä huippu niin letuissa kuin keitossakin pinaatin tapaan :) Näitä on tullut niin kuivattua kuin pakastettuakin keväisin, nuoret nokkoset ovat kyllä herkkua. Kauniita kuvia :)

    VastaaPoista
  2. Totta puhut. Varsinkin noiden ravintoarvojensa takia! Kiitoksia, kuvaaminen on parasta. :)

    VastaaPoista

Copyright © Maalaisblogi • Template by mable+mint