Paluu luonnon ääreen toi koulukirjan opit todeksi

23.51

Jokainen uusi päivä on ihmettelemistä. Jokaisena päivänä luonnosta löytyy jotain uutta ja ennestään tuntematonta. Ovesta astuu ulos silmänkantamattomaan vihreyteen. Ilmasta kuuluu lintujen laulun ilottelua. Iltaisin sammakoiden kurnutusta. Talon kulmalla pihlajassa on käpytikan pesä. Se onkin yksi harvoista linnuista, joita tunnistan. Jos kerran vuodessa opin yhden lintulajin, olen neljänkymmenen vuoden päästä jo aika haka.

Katselen luonnon eloa, tunnustelen. Syön sitä. Luonto tarjoaa meille loputtoman makumatkan. Vaihtoehdon kaupassakäynnille silloin, kun tutkimusmatka villiruuan maailmaan on jo pitkällä. Oman ruuan kasvattaminen syventää tietoutta elämästä ja miksei kuolemastakin. On paljon mitä maistella. Jokainen siemen kasvaa eri tavalla. Syntyy uusia herkkuja, joista meillä ei ollut vielä hetki sitten tietoakaan. Kuusenkerkät sokerilla ovat yksi niistä. Koko perheen herkku.

Illalla istuskelin tuvan hieman nuhjaantuneella kukkaiskuvioisella sohvalla ihmettelemässä pihalla temmeltävää supikoiraa. Mustalta näyttänyt olento oli yllättävän iso. Pörröinen kaveri kuljeskeli silmieni alla välillä työntäen päänsä ruohikkoon, varmaan etsiäkseen syötävää. Se jatkoi ripeästi matkaansa, kun ei löytänyt maasta tarvitsemaansa. Tähän otukseenkaan en ollut ennen tuntenut minkäänlaista yhteyttä. Nyt elämme samalla pihalla, kuljeskelemme samoja teitä. Molemmat kuulumme luontoon.

Ei ole ollenkaan eriskummallista, jos ikkunan takaa katseeseeni vastaa peura. Edellisiltana horisontissa viiletti valkojalkainen hirvikin. Niiden kulkuväylä taitaa lävistää tonttimme kulman. Ehkä suloisin näkemäni olento oli pienet ketunpojat hiekkatien vieressä. Kunhan eivät jäisi auton alle.

On vaikeaa ymmärtää, mistä kaikesta voi jäädä paitsi, jos ei koskaan palaa luonnon ääreen. Ihminen on osa sitä, vaikka niin kovin vieraantunut. Silti tämä kaikki on meillä sisällä. Meillä on tieto puista, soista ja metsäneläimistä sekä monta ennakkoluuloa. Mitä tulee käärmeisiin, joita ennen melkein hysteerisesti pelkäsin, olen nyt sujut pelkoni kanssa. Pelko näihin luikerteleviin otuksiin on toki osa suojeluvaistoa, mutta syntynyt vahvaksi yhdestä lapsuuden kohtaamisesta, jonka ympärilläni olevat aikuiset aiheuttivat säikähtämällä korostuneesti. Ymmärsin nyt asiaa käsitellessäni, ettei pelko ollutkaan minussa, vaan kerran kokemani tunnemalli toistui päässäni käärmeitä nähdessäni.

Rakastan tätä rauhaa ja iltojen hiljaisuutta, jota parin sadan metrin päässä kaksi kertaa tunnissa pyyhältävä junakaan ei riko. Kyllä ihmisten ilmoillakin on kiva käydä. On ihan luonnollista päästä kanssakäymisiin toisen ihmisen kanssa. Joka tapauksessa se tunne, kun lähden kulkeutumaan takaisin kotiin pikkukaupungin pyörityksestä, on sanoinkuvaamattoman rauhoittava. Pikkuhiljaa ympäriltäni häipyy tuntemattomien ihmisten kasvot, kaupoissa soivat taustanauhat sekä ohikulkevien autojen äänet. Saavun pihalle, saavun paratiisiin. Sitä ei tarvinnut lähteä kauempaa hakemaan.

Jos mietit mielessäsi paikkaa, jossa voit päästää irti turhista paineistasi, mikä se on?
1 kommentti on "Paluu luonnon ääreen toi koulukirjan opit todeksi"
  1. Ihanan koskettava kirjoitus. Helppo oli päästä siihen tunnelmaan, kun mäyrä nuuskuttelee nurmea tai ketunpojat ihmettelevät maailmaa. Aistin tänne ruudun toiselle puolelle tunnelman missä elätte. Hienoa, että olette löytäneet oman unelmapaikkanne. Pikkukaupungin omakotitontilla voi ihastella rusakoita, oravanpoikia omenapuissa ja cityketun hiippailua puistossa. Kaikki tämä kun viitsii vain hiukan hidastaa ja pysähtyä katselemaan ja kuuntelemaan.
    .....ai niin se voikukkasmoothie, kyllä mies sen joi, vaikka väitti että joku outo maistui. Höh! ja Pöh! -Tiesi kun sanoin mitä oli. Mutta nokkosletuista tuli oikein suurmenestys!!!!!
    Vielä keräilen kuusenkerkkiä ja tänään opettelin tunnistamaan vuohenputken. Hortoilu jatkuu.....
    Hyvää viikonloppua sinne!
    -sirpa-

    VastaaPoista